Blogi on muuttanut!

Tervetuloa tutustumaan uusiin kotisivuihini ja uuteen blogiini, joka on Hullujen teekutsujen luonnollinen jatkumo. Uudessa blogissani kirjoitan pääasiassa itsetuntemukseen, elämäntaitoon, arkipäivän henkisyyteen, tietoiseen läsnäoloon, itsensä rakastamiseen ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin liittyvistä asioista. Blogin avajaisten kunniaksi arvon myös lähiaikoina lukijoiden kesken ihania luonnonkosmetiikkatuotteita. Toivottavasti nähdään siellä!



30.6.2014

Vähän "onnellinen" tapaus


Siihen aikaan kun olin lapsi (about sata vuotta sitten) meillä päin oli tapana sanoa, jos joku oli jollakin tapaa hieman erilainen, että se on sellainen "vähän onnellinen tapaus". Tiedättehän, höperö, kylähullu, hidasälyinen, vajaa... Kun oma pää sauhuaa tärkeitä ajatuksia niin ettei iltaisin meinaa pystyä nukahtamaan ennen lintujen aamulaulua, kun huomaa olevansa hieman liian vakavissaan - suorastaan tosikko - kun ihmisten nauru ärsyttää ja arvaamaton hassuttelu suorastaan pelottaa, kun alkaa nostella kulmiaan kun joku kävelee paljain jaloin kaupungin asfaltilla. Apua! Se on totinen paikka. Silloin on hätä lähellä.

Olen viime aikoina miettinyt suhdettani hulluuteen, opiskelenhan psykoterapeutiksi, vaikka aihe on kyllä kiinnostanut pitkään, jo paljon sitä ennen. Onhan bloginikin nimessä sana "hullu". Mitä hulluus oikein on? Lapsekkuutta, spontaaniutta, tuomitsemattomuutta, sitä ettei mieti liikaa, ei analysoi, heittäytyy, on "hullun rohkea", uskaltaa, ei pelkää sitä mitä muut ajattelee? Paradoksaalista kyllä, järjen joukot nimeävät hulluiksi ne, jotka uskaltavat elää sydämestä käsin, yksinkertaisina kuin lapset, mutta elävät itse älyllisyydessään ja tavoitekeskeisyydessään täydellisen järjetöntä elämään. Viimeisimmässä kirjassa jonka luin, oli lause: "Hän halusi olla hullu, jonka vuoksi ei ollut." Siis jo pelkästään käsitteenä, koko hulluus on aivan hullua ja täysin nurinkurisella tavalla tavoittamatonta. Mikä on sitä, ei ole, ja mikä ei ole, on.

Liisa Ihmemaassa -kirjojen ohella eniten sävähdyttänyt, hulluutta käsittelevä kirja, on ollut "Veronika päättää kuolla" (Coelho). Se teki aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen ja sai kirjoittamaan kalenterin reunaan painoikkain kirjaimin: "Haluan olla hullu." Kirjan lukemisesta on yli 10 vuotta, ja mietin sitä yhä. Ollapa hullu. Mutta ei siis tietenkään sairas, eikä tyhmä, eikä hölmö, eikä nolo, eikä äänekäs, eikä huomiotaherättävä, eikä yhtään ajattelematon ainakaan... And there we go again.

Kirjoitin oodin hulluudelle. 

On hyvä olla hullu. Hulluus on parasta elämässä, elämän tarkoitus. Ilman sitä voisi yhtä hyvin olla kuollut. Olla onnellinen hullu. Hymyillä paljon, antaa muiden sanoa ettei se tajua mitään, koska ei valita mistään. Antaa muiden ajatella, että se on vähän vajaa, eikä ymmärrä, koska rakastaa niin paljon. Hymyilee vaan eikä ymmärrä, niin kuin se olisi sellainen, vähän onnellinen tapaus.

5 kommenttia:

  1. Hyvä teksti! Mä olen sen kannalla, että jos ihmiset jakaisivat enemmän "hulluuksiaan"/epävarmuuksiaan/pimeitä puoliaan, maailma olisi paljon parempi. Jakaminen on se juttu! Ei meidän tule olla virheettömiä, inhimillisyys kunniaan!

    Ja mä olen oikeasti sitä mieltä, että mieluummin vähän (tai ehkä paljonkin) hullu. Hassuttelu, onnellisena hulluna oleminen on parhautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kirsi ! Ajattelen myös, että hulluuden määrittely on yhtä hullua kuin itse käsitekin :D Mutta jotain tavoittelemisen arvoista siinä on. Jäin miettimään tuota ed. Elisan kommenttia : "jakaminen on se juttu". Eikös niitä hulluja juttuja tehdä itselle, ei toisia varten. Että oma oleminen tässä elämässä olisi täydempää ja merkityksellisempää. Noh, ehkä olen itse vaan sitä erakkotyyppiä, joka ei hullutuksistaan kuuluttele. Totta kyllä, että toisten hullutuksista saa myös itselle voimaa, jotta jaetaan vaan :)

      Poista
    2. Hei Pääsky! Just niin, eihän jotain niin epärationaalista voi rationalisoida järkeväksi käsitteeksi. Mä ymmärsin Elisan kommentissa 'jakamisen' niin, että ei yritä kätkeä sitä omaa "hulluuttaan" ja teeskennellä ja ylläpitää jotenkin virheetöntä, vakavastiotettavaa tai muuten kiillotettua kulissia. Koen myös että hulluus josta puhun ei ole niinkään teoissa vaan olemisessa. Itse ainakin olen enemmäkin vähäeleinen hissukka, joka ei millään näkyvällä tavalla hulluttele, mutta umpihullu kuitenkin. Mutta sillä hiljaisella ja ontto katse silmissään hymyilevällä tavalla. :D Ehkäpä tässä oli kyse kahdesta eri asiasta, hulluudesta (voisiko sitä myös nimittää moniulotteisuudeksi, aidoksi inhimillisyydeksi, epätäydellisyydeksi, hauraaksi ihmisyydeksi, eksentrisyydeksi, yksilöllisyydeksi tai muiden mielipiteistä piittaamattomuudeksi? - kukin lie hullu omalla tavallaan) ja hulluttelusta? Ja ainakin minun mielestäni hulluus ja hulluttelu ovat hyvinkin eri asioita.

      Poista
  2. Kiito Elisa! Olen ihan samaa mieltä tuosta, että kun tullaan ulos kaapista kaikkine inhimillisyyksinemme (joita yksin saattaa pitää outona tai poikkeavana), niin on helpompi olla se kuka on ja hyväksyä itsensä. Ehkä parasta "hulluudessa" on se, että sitä ei tarvitse luokitella, se voi pitää sisällää ihan kaiken mitä on. Se murtaa "pitäis olla" -rajoja ja häivyttää pyrkimystä ideaali-ihmisyyteen (-> mitä ei edes ole olemassa, muuta kuin mielikuvituksessa ja virheettömän tyylikkäissä blogeissa :D).

    VastaaPoista
  3. Virheettömän tyylikkäät blogit ovat niin tylsiä!!!

    VastaaPoista

♥ Say hello or leave a comment, please! ♥ Ilahdun moikkauksista ja kommenteista! ♥