Blogi on muuttanut!

Tervetuloa tutustumaan uusiin kotisivuihini ja uuteen blogiini, joka on Hullujen teekutsujen luonnollinen jatkumo. Uudessa blogissani kirjoitan pääasiassa itsetuntemukseen, elämäntaitoon, arkipäivän henkisyyteen, tietoiseen läsnäoloon, itsensä rakastamiseen ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin liittyvistä asioista. Blogin avajaisten kunniaksi arvon myös lähiaikoina lukijoiden kesken ihania luonnonkosmetiikkatuotteita. Toivottavasti nähdään siellä!



30.6.2014

Vähän "onnellinen" tapaus


Siihen aikaan kun olin lapsi (about sata vuotta sitten) meillä päin oli tapana sanoa, jos joku oli jollakin tapaa hieman erilainen, että se on sellainen "vähän onnellinen tapaus". Tiedättehän, höperö, kylähullu, hidasälyinen, vajaa... Kun oma pää sauhuaa tärkeitä ajatuksia niin ettei iltaisin meinaa pystyä nukahtamaan ennen lintujen aamulaulua, kun huomaa olevansa hieman liian vakavissaan - suorastaan tosikko - kun ihmisten nauru ärsyttää ja arvaamaton hassuttelu suorastaan pelottaa, kun alkaa nostella kulmiaan kun joku kävelee paljain jaloin kaupungin asfaltilla. Apua! Se on totinen paikka. Silloin on hätä lähellä.

Olen viime aikoina miettinyt suhdettani hulluuteen, opiskelenhan psykoterapeutiksi, vaikka aihe on kyllä kiinnostanut pitkään, jo paljon sitä ennen. Onhan bloginikin nimessä sana "hullu". Mitä hulluus oikein on? Lapsekkuutta, spontaaniutta, tuomitsemattomuutta, sitä ettei mieti liikaa, ei analysoi, heittäytyy, on "hullun rohkea", uskaltaa, ei pelkää sitä mitä muut ajattelee? Paradoksaalista kyllä, järjen joukot nimeävät hulluiksi ne, jotka uskaltavat elää sydämestä käsin, yksinkertaisina kuin lapset, mutta elävät itse älyllisyydessään ja tavoitekeskeisyydessään täydellisen järjetöntä elämään. Viimeisimmässä kirjassa jonka luin, oli lause: "Hän halusi olla hullu, jonka vuoksi ei ollut." Siis jo pelkästään käsitteenä, koko hulluus on aivan hullua ja täysin nurinkurisella tavalla tavoittamatonta. Mikä on sitä, ei ole, ja mikä ei ole, on.

Liisa Ihmemaassa -kirjojen ohella eniten sävähdyttänyt, hulluutta käsittelevä kirja, on ollut "Veronika päättää kuolla" (Coelho). Se teki aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen ja sai kirjoittamaan kalenterin reunaan painoikkain kirjaimin: "Haluan olla hullu." Kirjan lukemisesta on yli 10 vuotta, ja mietin sitä yhä. Ollapa hullu. Mutta ei siis tietenkään sairas, eikä tyhmä, eikä hölmö, eikä nolo, eikä äänekäs, eikä huomiotaherättävä, eikä yhtään ajattelematon ainakaan... And there we go again.

Kirjoitin oodin hulluudelle. 

On hyvä olla hullu. Hulluus on parasta elämässä, elämän tarkoitus. Ilman sitä voisi yhtä hyvin olla kuollut. Olla onnellinen hullu. Hymyillä paljon, antaa muiden sanoa ettei se tajua mitään, koska ei valita mistään. Antaa muiden ajatella, että se on vähän vajaa, eikä ymmärrä, koska rakastaa niin paljon. Hymyilee vaan eikä ymmärrä, niin kuin se olisi sellainen, vähän onnellinen tapaus.

27.6.2014

Laiva on lastattu Madaralla











Tapahtumasta, josta tämä kirjoitus kertoo, on jo kaksi viikkoa, mutta kuten vanha klisee sen niin kauniisti sanoo, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Sitäpaitsi itse asia ei ole vielä ollenkaan vanhentunut, Madaran uutuustuotteet, joista tässä teille kerron, tulevat myyntiin vasta heinä- ja elokuussa.

Latvialainen luonnonkosmetiikkayritys Madara (Lotte Tisenkopfa - yksi firman perustajista oli läsnä), Natural Goods Company (Madaran maahantuoja Suomessa) ja Noora Shingler (toimittaja ja Kemikaalicocktail -bloggaaja) pitivät siis toissa viikolla Nooran ja Madaran yhteistyönä syntyneen Pihlajavoidesarjan toisen tulokkaan, Pihlajavartalovoiteen, lanseerauspäiviä. Itse pääsin osallistumaan lauantaina "uskollisten asiakkaiden" Madarapäivään ja olin tästä kunniasta oikein innoissani.

Tilaisuus järjestettiin Helsingin Katajanokalla, majakkalaiva Relandersgrundissa. Puitteet olivat todella idylliset ja tapahtuma kaikin puolin mukava ja antoisa. Aluksi sekä Lotte että Noora kertoivat Madaran tarinasta, luonnonkosmetiikasta ja Pihlajavoiteen synnystä, jonka jälkeen pääsimme tutustumaan aivan uusiin, nyt loppukesästä kauppoihin tuleviin tuotteisiin. Pihlajavartalovoide on tietenkin luku sinänsä, mutta ei kauheasti esittelyä kaipaa, mikäli alkuperäinen Pihlajavoide on tuttu. Tässä keväällä arvoinkin kyseisen tuubin lukijoiden kesken. Vartalovoide on ihanassa, monikäyttöisessä purkissa, ja itse voide tuttua vaalean oranssia ja freesiltä mutta makealta tuoksuvaa kamaa. Ei voi erehtyä, että kyseessä on sisartuote tutulle Pihlajavoiteelle. 

Itse olin erityisen kiinnostunut uusista kasvoöljyistä, sillä Joliessa saamani maaliskuisen ihonhoitokonsultaation jälkeen kasvoöljy on ollut jokailtainen rutiini. Ja iho kiittää. Madaralta on tulossa kolme eri tarkoituksiin sopivaa ihonhoitoöljyä, joista yksi - Soothing Hydration - tuoksui maanläheiseltä, ehkä etäisesti muskatellisalvialta, toinen - Age Recovery - ihanalta menneen ajan apteekilta ja kolmas - Radiant Energy - hieman karamellimaiselta, sellaiselta makeahkolta glittertuoksulta, joka tuo mieleen nuoren ja huolettoman työtönheitukan. Öljyt imeytyivät uskomattoman hyvin ihoon ja joku niistä tulee aivan varmasti kuulumaan peilikaappini arsenaaliin, kunhan niitä pääsee ostamaan. Ja aivan samaa voin sanoa naamioista, joita myös saimme kokeilla. Kyseessä on kaksi erityyppistä naamiota, savinen tumma Purifying mask ja vaalean helmiäinen Peeling mask. En ikävä kyllä muista enää tarkemmin tuotteiden yksityiskohdista muuta, kuin että ne vaikuttivat oikein miellyttäviltä, tehokkailta ja ihastuttavilta. Ne levisivät iholle kuin unelma, ja vaikka kaikissa Madaran tuotteissa luonto on voimakkaasti läsnä, ei tuoksuissakaan ollut mitään valittamista.

Uuden oppimisen ja tuotteisiin tutustumisen lomassa Hymy Raw Food Cafén ihana Maria Lönnqvist (joka on muuten muuttanut työhuoneeni raakakakkuleipomoksi!) kävi kattamassa pöydät notkumaan, ja Marian loihtimat raakakakut iskivät melkein tajun kankaalle. Maistelin pikanttia tyrnikakkua ja taivaallisen ihanaa Chocolate Sponge Cake -kakkua marjojen, pähkinöiden ja shampanjan kera. Olisipa jokaisessa kahvipöydässä ja juhlatilaisuudessa samaa luokkaa olevat tarjoilut. 

Päivän päätteeksi saimme leikkiä luonnonkosmetiikkaguruja ja valmistaa mieltymystemme mukaan oman vartalonkuorinnan. Itse päädyin tekemään ihanan auringon oranssin Qvitten-kuorinnan, joka kosteuttaa ja hoitaa ihoa samalla kuin tuoksuu hedelmäiseltä ja raikkaalta. Kotiin lähtiessä sain mukaani kassillisen Madara-tuotteita. Niistä olen nyt kahden viikon ajan käyttänyt Time Miracle -sarjan silmänympärysvoidetta, seerumia, päivä- ja yövoidetta ja olen tykännyt tosi paljon. Iho vaikuttaa napakalta ja rusottavalta, enkä tiedä kuvittelenko vain, vai ovatko ihon iän tuomat pigmenttiläikät hieman haalistuneet. Siltä ainakin tuntuu. Tuotteissa on melko voimakas, yrttinen tuoksu, ja vaikka tuoksuherkkänä valitsen mieluusti miedon tuoksuisia vaihtoehtoja, tulee näistä tunne luonnollisuudesta ja tehokkuudesta. On itsestään selvää, että kun voide on valmistettu luonnon tehoaineista, kasveista ja yrteistä, niin nehän siellä tuoksuvat. Ja koska kyseessä ei ole keinotekoiset hajusteet, ne eivät ärsytä herkkää hajuaistiani ja sitä paitsi häviävät iholta heti levittämisen jälkeen.

P.S. Pahoittelen kuvien kännykameralaatua eli laadun puutetta, mutta kyllä ne tapahtuman lämpimän tunnelman mukavasti välittävät. Tiedoksi myös se, että tätä hehkutusbloggausta ei ole kirjoitettu yhteistyössä kenenkään kanssa, enkä ole saanut mitään etuja kirjoitusta vastaan. Tämä menee puhtaasti kategoriaan kirjoitukset "tykkään, inspiroidun ja haluan jakaa hyvää sanomaa". Kivaa viikonloppua kaikille teille!

22.6.2014

Raparperipaistoksen kolme herkullista versiota






Kuinkakohan mones kerta tämä on kun postaan tämän ihanan perinteisen kesäherkun reseptin tänne blogiini? Raparperipaistoksella on elämässäni suuri merkitys, sillä jos lapsuuden kesät mummolassa voisi kiteyttää uunivuokaan, niin se olisi tässä. Tänä kesänä heittäydyin luovaksi ja tein aivan uuden ja terveellisen version sekä kookoskermaisen, ylellisen version raparperipaistoksesta. Laitan tähän nyt sekä alkuperäisen reseptin, että kehittelemäni kaksi muunnosta. Voin sanoa, että tämä viimeisin, kookoksinen raparperipaistos oli parasta ikinä. Itse en ole happaman ystävä, joten kookoskermalla pehmennetty raparperi iski makuhermoon lujaa! (Ayurvedalainen kehotyyppini on Pitta, joten happamat ja voimakkaat maut eivät elimistölleni sovi muutenkaan.) Ainoa huono puoli herkussa oli se, että sitä tuli syötyä luvattoman paljon. Siis aamupalaksi, lounaaksi, välipalaksi ja iltapalaksi. Ja pieni pala vielä siinä välissä. Tehkää siis omalla vastuulla. 

Mummon perinteinen raparperipaistos (eli raparperihyve)

5 raparperin vartta + sokeria
100g voita tai kasvimargariinia (vegaaneille Sinistä Keijua)
1dl sokeria
4dl kaurahiutaleita

Teekutsujen terveellinen raparperipaistos

5 raparperin vartta
100g kookosöljyä
1dl palmusokeria
4dl kaurahiutaleita
ripaus laadukasta suolaa
1tl kanelia (Ceylonin kaneli)

Kirsin ylellinen kookoskauraraparperipaistos

5 raparperin vartta + palmusokeria tai intiaanisokeria
100g voita (voit korvata osan kookosöljyllä, itse laitoin ½ ja ½)
1dl palmusokeria tai intiaanisokeria
4dl kaurahiutaleita
1 dl kookoshiutaleita
1tl kanelia (Ceylonin kaneli)
1tl aitoa vaniljaa
1dl kookoskermaa

Kuori ja pilko raparperit kulhoon ja jos et rakasta raparperin kirpeää hapokkuutta, sekoita joukkoon sokeria (itse laitoin ehkä ½ dl tai enemmän). Sulata rasva miedolla lämmöllä kattilassa ja sekoita sokerit, kaurahiutaleet ja kaneli (jos haluat sitä käyttää) tasaiseksi seokseksi. Sekoita vanilja kookoskermaan. Kaada kookoskerma raparperien päälle ja sekoita hyvin. Kaada raparperi-kookoskermaseos vuokaan. Levitä kauratoska raparperien päälle ja paista uunin alatasolla 200c noin 25 minuuttia. Itse säädin lämmön hieman pienemmälle alun jälkeen, koska paistoksen pinta tummuu helposti liikaan.

Perinteinen raparperipaistos kaipaa kaveriksi vaniljakastiketta tai vaniljajäätelöä (Tofulinen vanilja on ihanaa!), mutta kookoskermaversio ei kaipaa lisukkeita. Se on sellaisenaan taivaallista!

19.6.2014

Negatiivisuushaaste



Sain kiivaasti sosiaalisessa mediassa kiertäneen positiivisuushaasteen viime viikolla. Positiivisuus onkin ollut haasteena, ainakin tässä muutaman päivän ajan. Sen vuoksi en ole (vielä) osallistunut tähän mukavaan ja aurinkoiseen leikkiin, jossa kirjataan kolme myönteistä asiaa päivässä viiden päivän ajalta (yhteensä viisitoista kivaa juttua!!!111) ja jaetaan se someystävien kanssa. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, ja kun sen jakaa facebookissa - jos ystäviä siellä on vaikka 250 - niin siitähän tulee jo aivan pirunmoisen ekstaattinen kokemus! 

No niin, olen siis odotellut parempia fiiliksiä, jotta voisin osallistua myönteisyyshaasteeseen. Tiedän, tiedän, tämä hetkihän olisi juuri mitä parhain osallistumiseen. Jos keskittyy siihen mikä on hyvää ja mistä voi olla kiitollinen, niin paha mielikin voisi väistyä. Vaan kun en halua. Nimittäin vituttaa nyt sekä nämä haasteet (kaikessa merkityksessään) ja varsinkin kaikki minimaalisen pienet ja merkityksettömät seikat, kuten että on nälkä, henkkamaukalta ostamani henkselit olivat rikki ja musta ei ikinä tule niin laihaa kuin haluaisin. Perkele. 

Minulla on sellainen hassu uskomus, että vaikka positiivisuus ja myönteisiin asioihin keskittyminen ja kiitollisuus kaikesta hyvästä onkin erittäin mahtavaa, ja kielteinen tunnetila voi olla jopa naurettavan helppo muuttaa muuttamalla ajatuksiaan esimerkiksi monien kivojen NLP-menetelmien avulla, mutta... uskon vakaasti siihen, että oman terveytemme ja hyvinvointimme kannalta on oleellisen tärkeää KOKEA negatiivisetkin tunteet. Kokeminen on suhteellisen nopea asia, eikä siis tarkoita sitä, että pitäisi jäädä vellomaan ikäviin asioihin ja piehtaroida kielteisissä ajatuksissa niin että roiskuu muidenkin päälle. Tony Dunderfelt, joka oli opettajani joskus viime vuosituhannella, sanoi että viha on terve tunne, joka kestää 3 sekuntia. 

Näin ollen, koska negatiiviset tunteet pitää hyväksyä ja kokea eikä vetää positiivisuuden kelmua päälle, aion listata mielessäni kaikki ikävät asiat ja pahan mielen airueet, jotta voin harmitella niitä asiaan kuuluvalla synkkyydellä. "Ilo pintaan vaik syrän märkänis" ei nimittäin ole pelkästään huono kehotus, vaan myös toteamus. Niinhän siinä käy.

18.6.2014

Maaginen ajantaju ja sisäiset syklit



Värjäsin sunnuntaina hiukset ensimmäistä kertaa vuoteen. Olin aikonut jo pitkään kasvattaa oman luonnollisen vivahteikkaan keskiruskean a.k.a. maantienharmaan värini takaisin, mutta aiempien kasvivärikokeilujeni tuloksena tulleet mustat läikät latvustossa hieman häiritsivät kasvatusprosessista nauttimista. Sorruin siis tasaisemman sävyn toivossa vetämään Logonan voidemaisen kasvivärin kupoliini. Toimenpide oli täysin harkitsematon ja spontaani, värinkin olin ostanut jo kuukausia sitten, tytärtäni varten. Värjäys tapahtui siis äkillisen impulssin tuloksena, ja ette arvaa miten ihmeissäni olin selatessani vanhoja kuvia ja huomatessani, että suoritin edellisen hiustenvärjäyksen TÄSMÄLLEEN samana päivänä vuosi sitten.

Toki meillä kaikilla on sisällämme jonkinmoinen ajantaju, biologinen kello ja kalenteri ja mitä näitä nyt on, mutta omalla kohdallani olen huomannut pelottavan usein toistavani jonkin saman asian juurikin samana päivänä - jopa useamman vuoden aikana - alitajuisesti samaan aikaan. Esimerkiksi aktivoiduin sattumalta tekemään isoja blogimuutoksia ja nettisivupäätöksia samana päivänä kuin olin kaksi vuotta sitten rekisteröinyt blogin osoitteen. Törmään tähän ilmiöön jatkuvasti. Oletteko huomanneet itse tällaista samaa ilmiötä elämässänne? Onko ihminen ohjelmoitu aktivoitumaan johonkin tiettyyn asiaan ja samaan teemaan aina samoihin aikoihin, vuodesta piittaamatta? Olemmeko robotteja vai ihmisiä? Vai olenko se vain minä? Kierrämmekö kehää siinä missä tämä planeettammekin, jonka pinnalla matkustamme auringon ympäri. Täsmällisesti ja vääjäämättömästi. Aina samaan aikaan samassa paikassa. Hui.

17.6.2014

Piraattiversio

Tänään kirjoitan silmistä ja siitä, etten mennyt koulutuspäivään, vaikka olisin voinut. Aina olen osallistunut, vaikka olisi ollut mikä, ja nyt vain kävi niin, että sen sijaan että olisin herännyt seitsemältä ja istunut pulpetin ääressä (kuvainnollisesti) kahdeksan tunnin päivän vain toisen silmän läpi fläppitaulua ja papereita tiiraillen, heräsinkin yhdeksältä, söin aamupalaksi yhden särkylääkkeen ja katsoin televisiosta Wenzelin antiikkikoulun (kiehtova jakso antiikkileluista ja vieraana huipputyylikäs ja aina upea Aira Samulin sekä Suomenlinnan lelumuseon vinkeä johtaja Petra Tandefelt) ja luin nettilehdestä uutisen kolmevuotiaasta amerikkalaistytöstä, joka oli käännytetty pois KFC-ravintolasta, koska koiran hyökkäyksen jäljiltä pikkutytön arpiset kasvot olivat pelottaneet muita asiakkaita. Itkin posket märiksi ihan molemmista silmistä. Tämä herkkyys.

Rakeet ropisevat ikkunaan vaikka on juhannusviikko. Suomen kesä kukkeimmillaan. Lähetän lämpimiä ajatuksia kasvimaalle ja pihan kukkasille. Sinnittele pioni, sinnittele! Mietin tapaa miten kirjoittaa kevyen humoristisesti ja hieman itseironisesti viime aikojen tapahtumista. Päädyn toteavaan ja tiukan lakoniseen tyyliin.

Parin viime kuukauden aikana olen heräillyt aamuöisin kovaan kipuun vasemmassa silmässä. Silmälääkäri kertoi sarveiskalvon repeilevän REM-vaiheen aikana luomen alla tapahtuvien silmänliikkeiden aiheuttaman kitkan vuoksi. Viikko sitten sarveiskalvo repesi kolme kertaa yön aikana ja kuten lääkäri kovin runollisesti totesi "jäi kasaan kuin räsymatto liukkaalla lattialla". Se piti poistaa. Tiedättekö, että silmässä on enemmän tuntosoluja kuin missään muussa kehon osassa. Sain tietää että vaiva on geneettinen ja mahdollisesti kroonistuva. Mietin mistä varaosista minut oikein on kyhätty kasaan, kun tämä on jo ties kuinka mones hämärä geneettinen - "ei voi mitään" - poikkeama kehossani. Voin sentään tuntea itseni erityiseksi. Ja olla sairaan kuuma tyyli-ikoni uudessa silmälapussani.









7.6.2014

Sanat eivät tarkoita mitään

Kun heräsin tänään, luulin nukkuneeni pitkään. Kello näytti puoli yhtä. Nousin ylös ja ajattelin tarvinneeni paljon unta. Unihippusten karistessa silmistä huomasin katsoneeni viisareita ylösalaisin ja todellisuudessa kello olikin viisi yli seitsemän. Ulkona oli harmaa, hiljainen ja pysähtynyt aamutunnelma. Linnut lauloivat. Ilahduin. Mietin mitä kaikkia vaihtoehtoja aamuni pitikään sisällään, miten mukavaa oli saada yllättäen viisi ja puoli tuntia lisää elämäänsä. Halusin mennä ulos, halusin kirjoittaa. 

Olen miettinyt sanoja. Sitä että niillä ei ole mitään merkitystä. Ne eivät tarkoita mitään, ennen kuin mieli - jokaisen oma - antaa niille merkityksen. Pidän siitä että jätän sanoja auki, selittämättä. Yllätyn miten minun luullaan sanoneen. Miten monta tapaa ymmärtää, antaa oma merkitys ja nähdä se totena. Siinä on taiteen kauneus ja runon sielu. Päiväkirjassa vuodelta 1989 kirjoita runon syntyvän aina uudestaan, kun se luetaan. Samat sanat, aina eri tarina. 

Kun kirjoitan että elän kuin arkussa, jokainen tulkinta on oikea, vaikka ne eivät vastaisikaan tapahtunutta. Mitä arkussa eläminen tarkoittaa hänelle, mitä minulle? Oma arkkuni oli viileän hämärä koti, jossa tuoksuu patsuli ja frankinsensi. Eleetön, hiljainen ja pieni elämä, jonka rajat rauhoittavat, pitävät aloillaan ja antavat levätä. Se on onnellinen paikka.