Blogi on muuttanut!

Tervetuloa tutustumaan uusiin kotisivuihini ja uuteen blogiini, joka on Hullujen teekutsujen luonnollinen jatkumo. Uudessa blogissani kirjoitan pääasiassa itsetuntemukseen, elämäntaitoon, arkipäivän henkisyyteen, tietoiseen läsnäoloon, itsensä rakastamiseen ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin liittyvistä asioista. Blogin avajaisten kunniaksi arvon myös lähiaikoina lukijoiden kesken ihania luonnonkosmetiikkatuotteita. Toivottavasti nähdään siellä!



23.5.2014

Nainen joka halusi kadota

Voi miten olenkaan ikävöinyt tänne. En pystynyt viime yönä nukkumaan, ennen kuin olin kirjoittanut tämän kaiken paperille. Paperille kirjoittamisessa on jotain aivan erityistä, se on aistillinen ja luova tapahtuma, jossa kynä piirtää merkityksiä paperin pintaan. Ei ole tullut bloggailtua hetkeen, koska olen ollut niin keskittynyt olemaan näkymätön. Päivitys blogiin voisi paljastaa olemassaolon jatkuvuuden. Jossain pyydettiin jatkamaan lausetta "More than anything I'd like to..." ja ensimmäinen mieleen tullut asia oli "...disappear." Näin taas. Totta se on, toisinaan koen tarvetta kadota. 

On ollut ongelmia. Ongelmia rahan kanssa, ongelmia silmien kanssa, ongelmia sukulaisten kanssa, ongelmia tietokoneen kanssa, ongelmia opiskelun kanssa ja ylipäätään ongelmia saada yhtään mitään aikaiseksi. Vaikka yritin paeta mielikuvitusmaailmaan ja katsoin viikossa Lewis -televisiosarjan kaikki tuotantokaudet - näin sain levätä Oxfordin ihanissa maisemissa, yliopistopihoilla, katedraaleissa, kauniissa puutarhoissa, älykkäissä juonissa ja tarinan käänteissä - mutta silti ongelmat olivat. Ja laukaisivat vanhan ohjelmoinnin. Se on kuin sisäinen turvariepu. Kun elämä käy liian raskaaksi, alan vuotaa verta. Verenvuoto ei tee ongelmia yhtään helpommiksi, mutta tarjoaa levollisen sataman, oman kuplan, jossa on kevyt ja huoleton olla. Näin voin kadota maailmasta ja olla vaatimatta mitään. Kytkeydyn takaisin sieluuni ja siihen mikä on aidosti tärkeää. Näen vihreän eri sävyt vaahterassa, kuulen mustarastaan laulun modulaatiot ja mikrointervallit, herään hymyillen auki olevasta ikkunasta aamuyöllä kuuluvaan käen kukuntaan. 

En pysty lainkaan kontrolloimaan tuota eriskummallista oireilua, joka alkoi kun täytin viisitoista vuotta. En saa sitä aikaan, se tapahtuu. Ja aina se on yhtä suuri yllätys ja eräänlainen matto-jalkojen-alta -kokemus. Olin päässyt hyvään alkuun joogassa ja pilateksessa, nautin kehosta löytyvistä uusista lihaksista, mutta jouduin lopettamaan ja nöyrtymään sen edessä, että minusta ei tule notkeaa joogia, koska pitää välttää kaikkea painetta ja puserrusta, aurinkotervehdystä ja seisovaa koiraa. Sentään voin vielä kävellä, kunhan jaksan pysyä pystyssä, kunhan iltahämärä on laskeutunut ja ihmiset vetäytyneet iltapuuhiinsa. 

Aina pitää rakentaa itsensä uudestaan. Aina pitää ponnahtaa pystyyn kuin myrskyn alaspainama paju. Aina pitää ryömiä ylös kuopasta, kunnes valheellinen tunne elämän vakaudesta alkaa taas levittää usvaa muistojen päälle kuin öinen halla peltojen yllä. 

Kevät alkaa muuttua kesäksi. Se on kaunis, kuuma ja räikeä. Minä olen nuupahtanut veretön vampyyri, joka välttelee valoa. Elän kuin arkussa, näkyvyyden ja näkymättömyyden rajamailla. Siellä on ihan hyvä olla.