Blogi on muuttanut!

Tervetuloa tutustumaan uusiin kotisivuihini ja uuteen blogiini, joka on Hullujen teekutsujen luonnollinen jatkumo. Uudessa blogissani kirjoitan pääasiassa itsetuntemukseen, elämäntaitoon, arkipäivän henkisyyteen, tietoiseen läsnäoloon, itsensä rakastamiseen ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin liittyvistä asioista. Blogin avajaisten kunniaksi arvon myös lähiaikoina lukijoiden kesken ihania luonnonkosmetiikkatuotteita. Toivottavasti nähdään siellä!



25.7.2012

Cha Cha


Niin se on, että mikään ei synny pakottamalla ja kaikille asioille on oikea aikansa. Nyt kun sain päätökset tehtyä, tuli niin kevyt, helpottunut ja kerrassaan iloinen olo, että olen saanut hoidettua kaiken maailman pikkujuttujakin, jotka ovat roikkuneet listoilla kuukausikaupalla, ellei vuosia. Tunnen suurta kiitollisuutta. On hyvä aina hetkittäin tajuta miten hyvin kaikki onkaan. Tällä hetkellä ilahduttaa erityisesti huomata, miten uskomattoman hienoa työtä saan tehdä. Se on itsenäistä, luovaa, monipuolista, syvällistä, ihmisläheistä, yksilöllistä, vapaata ja suurimmaksi osaksi tosi kivaa. Olen tuomassa uusia palveluita syksyksi ja sisustamassa toimitilaa ja vastaanottoa uuteen kuosiin. Jos olisin ostanut sen talon mitä suunnittelin, minulla ei olisi tuohon aikaa eikä rahaa. 

Ja syksy, ah tuo jumalainen vuodenaika, on kohta ovella. Tuulahduksia syksyn kirpeydestä on jo hetkittäin havaittavissa, ja se inspiroi sekä sytyttää luovuuden liekkiin. Pian alkavat jooga, opiskelut ja uudet työkuviot, sekä pääsen osallistumaan pitkästä aikaa meditatiivisen laulun kurssille ja Brad Warnerin ohjaamaan sesshiniin. Sisäisesti tanssin Cha Chata ja teen tuuletusliikkeitä, kun ulkoisesti en kehtaa. 

23.7.2012

Kuuntele sielusi sanoja



Muistikirjaani oli eräänä yönä ilmestynyt tällainen teksti.

Rakas, ota elämä kevyesti. 
Osta kukkia maljakkoon, kuuntele Norah Jonesia, kävele luonnossa ja nauti elämästä.
Mikään ei ole niin rentouttavaa kuin päätöksen tekeminen, päätökseen pääseminen.
Kirjoita käsin, kuuntele sielusi sanoja.
Nuku ikkuna auki. Juttele kissalle. Rakasta.
Erota haaveet todellisuudesta. Päätä mitkä haaveet tuot todellisuuteen.
Huolehdi elämän rakenteista ja perusasioista.
Pidä elämä yksinkertaisena ja levollisena.
Pysy elossa.



20.7.2012

Tänä vuonna sanon ei



Olen aivan ihastunut näihin kuviin (jotka eivät arvatenkaan ole minun, vaan linkitetty toiselta sivulta) Kristen Stewardista, ja eritoten tähän vanhanajan gentleman-tyyliin. Animus taitaa olla heräilemässä ruususen unestaan, kun kesäkuussa lomareissulla painoin päähäni tyyliin sopivan liituraitahatun ja koin hetkellisen täyttymyksen tunteen. Ostin tuon lumoavan herrapäähineen silmää räpäyttämättä ja tajusin: en halua elämääni miestä. Olen itse elämäni mies. 

Animus on muuten jungilainen termi, joka tarkoittaa sisäistä mieskuvaa eli naisen alitajuista maskuliinista puolta. Lapsena se oli minulla hyvin korostunut, olin rämäpää ja poikajoukon johtaja. Lapsuusvuosinani minulla oli sivupersoona nimeltään Watson. Se Sherlockin lääkäri-sidekick. Oi noita aikoja, kun sai toteuttaa itseään ilman huolta huomisesta. Vaikka nytkin tilanne näyttää ihan hyvältä. En syöksynyt mihinkään päätöksiin, ja asiat ratkaisivat itse itsensä. Nyt on uljas olo. Kuin olisi välttänyt jonkin ison sudenkuopan.

Tämä on ollut kummallinen vuosi. Ensin sain opiskelupaikan, jota olin koko elämäni toivonut. Mutten ottanutkaan sitä vastaan. Sitten ilmestyi unelmieni parisuhde, joka tarkemmin ajateltuna ei sopinutkaan elämääni. Sitten loistavalta kuulostanut työpaikka, jossa höysteenä ilmaisia ulkomaanmatkoja, mutta työehdot olivat kammottavat. Ja sitten se talo. Se, mitä olen kuusi vuotta etsinyt suurella paatoksella, ilmestyi kuin tyhjästä. Ihastuin aivan päätä pahkaa, ja kaikki vaikutti niiiin hyvältä. Vaan ei. Ja jokainen ei on tänä vuonna ollut iso KYLLÄ. Ehdottoman oikea ratkaisu.


18.7.2012

Aikalisä


Olen ollut viime päivinä ihan hajalla. Liian isojen päätösten edessä, ilman riittävää ymmärrystä siitä miltä pohjalta ja millä realiteeteilla olen valintoja tekemässä. Tälle päivälle oli seitsemäntoista kohdan huutavan kiireellinen lista asioita, jotka on ehdottomasti hoidettava heti. Vaan hoidapa vaikeita asioita, kun kauhu on jäykistänyt suolapatsaaksi ja suonissa velloo pelkkä lamaannus. En hoitanut seitsemäätoista asiaa. Sen sijaan puhuin kolme ja puoli tuntia puhelimessa ystävän kanssa, itkin vähän, join mukillisen vadelmanlehtiteetä, nukuin kolme tuntia, kävelin ulkona tunnin ja join toisen mukillisen vadelmanlehtiteetä. Ulkona kukat olivat edelleen väreissään ja aurinko näytti pysyvän taivaalla ilman välitöntä putoamisvaaraa. Maailma vaikutti pyörivän jotakuinkin radallaan ja etanat parveilivat ojien reunoilla. Hämmentävää tajuta, että maailma ei ollut edes huomannut, että jätin kaiken tekemättä mitä piti. Mitään ei ollut romahtanut, kukaan ei kuollut. Olo alkoi helpottua. En suostu tekemään mitään ratkaisuja paniikissa. Otan aikalisän. 


11.7.2012

Mutaa päässä


Hennasin hiukseni ensimmäistä kertaa 13-vuotiaana, parhaan ystävän turkkilaisella hennalla. Enää en ehkä uskaltaisi, mutta silloin en vielä tiennyt mitä vaaroja epäpuhtaaseen, kemikaaleilla jatkettuun hennaan saattoi sisältyä. Hiuksista tuli heleän kuparin punaiset, ja seiskaluokan pojat haukkuivat minua porkkanaksi. Olin siitä hyvin mielissäni. Kaikki samankaltaisuus minun ja Vihervaaran Annan ("Carrots") välillä oli enemmän kuin tervetullutta.

Hennan tuoksu vie minut välittömästi aikamatkalle lapsuuden kesiin ja nuoruuden sateisiin päiviin. Aikuisena hairahduin hennasta ja pääni kävi läpi varmaan kaikki mahdolliset eri kampaamokäsittelyt, kunnes hiukset ohenivat ja alkoivat lähteä päästä. Kaksi vuotta sitten havahduin ja päätin että mitään myrkkyjä en tähän kuontaloon enää halua! Hiusten värjäämisestä kasviväreillä on tullut osa elämää, ja niin vaivalloista, sotkuista, haisevaa ja aikaa vievää puuhaa kuin tämä onkin, niin olkoon. 

Tällä kertaa päässä muhii Lushin hennaseos nimeltään Caca Brun. Ruskea kakka? Lopputulosta en siis vielä tiedä, mutta uskon ja luotan että parempaa on luvassa, kuin viime kerran mustanvihreä, levämäinen sävy. Kuka käski laittaa vaalennettuihin latvoihin tummanruskeaa kasviväriä? Tiesin kyllä mitä voisi tapahtua, ja se tapahtui. Esitin piittaamatonta coolissa noitatukassani, kunnes äitini puuskahti että on toi kyllä aika hirveä. Taisi olla elämäni ensimmäinen kerta kun itkin hiusteni vuoksi. Hiuksethan ovat uudistuva luonnonvara. Jos ei tykkää tuloksesta, ne voi leikata pois.

10.7.2012

Häpeää ja henkistä strippausta


Kauhea miten helposti sitä ihminen tunteekaan häpeää. Julkaisin tuon eilisen brunssiarvioni Villipuutarhan Facebook-sivulla ja tänään se oli poistettu (//edit. eikä ollutkaan, muuta kuin vainoharhaisissa kuvitelmissani, ja nyt se vasta nolottaakin). Miten noin pieni asia voikin poikia niin monisyisen tunneraktion? Pääasiallisesti nolotti "kun menin mokaamaan" ja julkaisin jotain ei-toivottua väärässä paikassa, vaikka tarkoitus oli ilahduttaa. Tiedän että teen kärpäsestä härkäsen ja nolaan itseni jakamalla  tämän lapsellisen tunnereaktioni, mutta olkoon se aasinsiltana siihen mistä alunperinkin halusin kirjoittaa. 

Olen nimittäin pitkän aikaa miettinyt häpeää, sen perimmäisiä syitä ja syntytapaa. Kirjoitin siitä tuonne työblogiinikin otsikolla Mato ei kaadu. Lapsi oppii tuntemaan häpeää, kun hänen tunteitaan ei vastaanoteta, kun hän kokee olevansa vääränlainen, väärään aikaan väärässä paikassa - ei toivottu. Joillakin häpeä on niin kaikenkattava pohjatunne, joka estää edes yrittämästä. Kun ei yritä, ei voi mokata. Tiedostamaton häpeä voi siis dominoida elämää ja ohjata valintoja niin, että kaikki energia menee häpeän tunteen välttelyyn. Silloin ihminen ei tee mitään, ei toteuta itseään, ei sano mitään, ei anna itsestään mitään, ei laita itseään likoon, ei ota riskiä - eikä elä. 

Viimeisimmät vuodet elämästäni olen tasapainoillut häpeän ja läpinäkyvyyden pyrkimyksen rajapinnalla. Markus "Uku" Laitisen blogista löysin lauseen, joka osui ja upposi. Pelottikin. Kirjailija Pedro Juan Gutiérrez on sanonut kirjoittamisesta seuraavasti: “Harrasta henkistä strippausta. Kirjoita se minkä haluat peittää.” Se on minun mottoni kirjoittamiseen. Haluaisin olla yhtä rohkea. Paljastumisen, mokaamisen ja häpeän pelossa tehdä juuri sen. Kirjoittaa siitä mistä haluaa vaieta.

(Huomasitteko muuten että Teekutsujen osoite on muuttunut, ja että se on tätä nykyä http://www.hullutteekutsut.com/. Samalla kuitenkin linkkilista lempiblogeistani katosi, taas kerran. Koetan muistella mitä siinä oli ja palauttaa niitä pikimmiten. Eli jos blogisi on kadonnut suosikeistani, ei kannata tuntea häpeää, en ole poistanut sitä tarkoituksella.)


9.7.2012

Brunssilla Suomen Pariisissa








No jopas olen nyt onnistunut kokemaan Euroopan parhaita paloja poistumatta kotimaan kamaralta. Enkä nyt puhu edes nojatuolimatkailusta, sillä olen yllättäen saanut laiskan äässini irti sohvalta ja tehnyt antoisaa kotiseutumatkailua pienellä rahalla. Ja jos Fiskari on Suomen Englanti, niin Suomen Ranska löytyy  Helsingistä osoitteesta Kaarlenkatu 13. Vieressä idyllisesti Karhupuisto ja Roskapankki luomassa rosoista kontrastia herkän romanttiselle ja hieman pähkähullulle kahvilalle nimeltään Villipuutarha.

Tästä ihanasta kahvilasta löytyy jo niin monta bloggausta, että sen enempää hehkuttamatta kerron että kahvi oli hyvää, croissantit taivaallisia - silmät kiinni ja olin Pariisissa - leipä rouheaa ja herkullista erityisesti tuorejuuston ja aprikoosihillon kera. Kasvisvaihtoehtolautaselta löytyi salaattia, vuohenjuustoa, valkohomejuustoa, kahta hilloa, tuorejuustoa, taateleita, oliiveja, maustekurkkuja, kirsikkatomaatteja, viinirypäleitä, appelsiinia, hunajamelonia ja saksanpähkinä, sekä marinoitujen herkkusienien asemesta meille allergisille ystävällisesti tarjoiltua marinoitua munakoisoa. Palvelu oli erinomaista, tunnelma lämmin ja välitön, ja musiikki kerrassaan hurmaavaa (Amélie Les Crayons). Hintaa tälle seikkailulle tuli 20€. Kahvia, teetä ja leipää olisi saanut santsata halutessaan, mutta meidän pienten ja sofistikoituneiden ranskattarien pikkuruiset vatsat täyttyivät aivan äärimmilleen jo tuosta annoksesta mikä meille tarjoiltiin. Sanon että kannatti käydä ja pian uudestaan! 

5.7.2012

Suomen Englanti


Etsin edelleen uutta kotia. Kilometrejä kertyy mittariin, kun talonkatsastusreissut vievät yhä kauemmas ja kauemmas pääkaupunkiseudulta. Vanha Fiskari miellyttää, vaikka matka sinne oli pitkä ja hikinen. Fiskarista löytyi ihan kiva hirsitalo, jonka pihalla oli peuran papanoita. Ei hullumpi suositus. Joen rannalla syötiin eväitä, säikäytettiin sorsaperhe, naurettiin ja muisteltiin menneitä. Päätettiin, että tämä on Suomen Englanti.