Blogi on muuttanut!

Tervetuloa tutustumaan uusiin kotisivuihini ja uuteen blogiini, joka on Hullujen teekutsujen luonnollinen jatkumo. Uudessa blogissani kirjoitan pääasiassa itsetuntemukseen, elämäntaitoon, arkipäivän henkisyyteen, tietoiseen läsnäoloon, itsensä rakastamiseen ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin liittyvistä asioista. Blogin avajaisten kunniaksi arvon myös lähiaikoina lukijoiden kesken ihania luonnonkosmetiikkatuotteita. Toivottavasti nähdään siellä!



27.6.2012

Kyyneliä fiktiolle


Sade ropisee terassin katokseen. Kuvittelin ehtiväni kävelylle sen auringonpaisteen aikana, mikä pilkahti juuri ennen kuin sade alkoi. Kävely olisi tullut tarpeeseen. Se auttaa aina toipumaan. Luin nimittäin   (kuuntelin äänikirjana) aamulla klo 7.18 sairaalan laboratorion jonossa tämänhetkisen lempikirjasarjani viimeistä kirjaa, jossa kävikin niin, että lempihenkilöni kuoli. Aivan yllättäen. Pidättelin itkua kotiin saakka, mutta sitten repesi. Kotona poika katseli juuri ostamiani BBC:n Robin Hood -sarjan jaksoja (joita en ole vielä nähnyt), ja sattuessani kohdalle kyseisessä sarjassa oleva lempihenkilöni kuoli. Mitä ihmettä?! Onhan se toki kiva, että oman elämän suurinta draamaa ovat ylivilkas kollikissa ja ylirauhallinen työtilanne. Kuolemassa ei ole kukaan muu kuin pankkitilin saldo, vaikka aika fiktiivinen sekin taitaa olla. Pelkkää dataa koneistossa. 

Mutta täällä todellisuudessa sade ropisee terassin katokseen. Tyttö lukee sohvalla kirjaa. Kissa kiusaa sohvalla lukevaa tyttöä. Tyttö komentaa kissaa. Poika leipoo keittiössä sämpylöitä, käy vähän väliä kysymässä jotain, ja minä istun tässä katkonaisin ajatuksin, punomassa sanoista tarinaa.

26.6.2012

Kaurakarpalokeksit



Koko viikonlopun teki mieli jotain kauraista ja makeaa. Kävin äidillä aattona nauttimassa perinteistä raparperihyvettä kera vaniljakastikkeen, mutta herkkuhampaan kolotus vain yltyi siitä. Pojan kotiutuessa juhannusreissulta delegoin hänelle tehtäväksi leipoa herkullisia kaurakarpalokeksejä Kreikan malliin. Toissaviikon lomamatkalla nimittäin ostimme läheisestä leipomosta ronskilla kädellä leivottuja suklaa- ja kaurakeksejä. Keksit tuntuivat suorastaan huvittavalta nimitykseltä niille könteille. Alimmaisessa kuvassa näette, vaikka niiden koko ei aivan käy kuvasta selville. Kun sanon että kaksin käsin piti syödä, niin saatte kiinni ideasta.

Poika onnistuikin sitten tekemään aivan tajuttoman herkullisia ja varmaan puolikiloisia keksin järkäleitä. Oli eilen mukava aamupala maitokahvin kanssa. Vähän kuin olisi syönyt lautasellisen kaurapuuroa ja karpaloita. Ja voita. Ja sokeria.

Kaurakarpalokeksit (6 kpl valtavaa keksiä)

200g luomuvoita (tai kasvimargariinia)
2 dl intiaanisokeria
3 dl luomukaurahiutaleita
1 dl kookoshiutaleita
3 dl luomuvehnäjauhoja
½tl himalajansuolaa
100g kuivattuja karpaloita

Ihan perusmeinigillä sitten pehmeä voi ja sokeri sekaisin toisistaan ja muut aineet päälle. Sekoita. Läjäytä taikinaköntit pellille ja muotoile jos jaksat. Tärkeintä että kaikki ovat yhtä suuria ja yhtä paksuja. Suurinpiirtein. Paista 200c asteessa noin 15 minuuttia. Aivan huippuhyvää lämpiminä kylmän maidon kanssa, kun keksit ovat vielä sisältä pehmeitä ja taipuisia.

25.6.2012

Dramadrama


Aamu alkoi tänään vähän railakkaammin (ja aikaisemmin!) kuin yleensä. Draamaa ilmassa. Joku kirjoitti Facebookissa juuri että eilinen jalkapallon katseleminen sai taantumaan. Siitäköhän meilläkin oli kysymys, kun kissa katsoi sitä hartaasti nenä ja käpälä kiinni ruudussa, ja sitten aamuyöstä oli sellaisen jalkapallohuligaanin elkeet, että alta pois. Lopulta rysäys oli niin raju, että singahdin alakertaan todistamaan leikin loppua. Kissa oli kavunnut sen kielletyn korkean kaapin päälle, jonne olen nostanut kaikki rikkimenevät asiat turvaan. Rakkaudella kasvattamani kiinanruusu lojui kappaleina (joka lehdessä sarja pieniä hampaan jälkiä) pleikkarin ja telkkarin päällä ja saviruukun ja aluslautasen palaset multineen pitkin tannerta. Tulee mieleen Marikkan kommentti kissattoman elämän epätodellisesta helppoudesta.

Hyvä asia oli kuitenkin se, että nousin tosi aikaisin ja tajusin että kahden vuoden ajan joka sunnuntai-iltaan kuulunut tekstin toimitus eräälle nettisivulle oli unohtunut ensimmäistä kertaa. Sen kimppuun siis. Tietokone vaan ei toiminut. Ei käynnistynyt, ei auennut ja lopulta ei ladannut ohjelmia. Tai mitä lie. Joku vika. Mutta kuten draaman luonteeseen aina kuuluu, lopulta tulee käänne. Eli tässä sitä kirjoitellaan. Ja kuunnellaan kissan syyllistävää valitusta arestista.

24.6.2012

Romantiikan kuolema


Ihana hiljainen juhannus. Lapset pääsivät maalle ja minä sain jäädä yksin kotiin. Tein aattona pitkän lenkin tuoksuvien kukkaniittyjen ja pellon piennarten laitamilla, ja nautin täysin siemauksin. En tehnyt juhannustaikoja, koska eivätkös ne aina tavalla tai toisella liity romantiikkaan ja mahdollisiin kumppaniehdokkaisiin? Oma kiinnostukseni moista hömpötystä kohtaan on lähellä absoluuttista nollapistettä.

Tulee mieleen Arja Tiaisen vanha runo, josta varhaiskypsänä ja ikäkausihaasteita vastaan kapinoivana teininä diggailin. Miten se sopiikin aina vaan, vuodesta toiseen. En löydä tuota runokirjaa tähän hätään, ja muistikin on haalistuttanut runon kahteen lauseeseen. Ne menevät näin: Ihanaa olla ei-rakastunut, ei-ihastunut, ei-vihastunut. Olla oma itsensä, kyyninen ja ahkera.

Naapuri muuttaa. Arjen laadun taso nousee sen myötä. Heippa vaan jatkuville perheriidoillenne, kiroilulle, falsetissa huutamiselle ja toistenne vihaamiselle, jota olen saanut pari vuotta kuunnella kodissani. Heippa sille pelon ja ahdistuksen sekaiselle kiukulle, jota välienselvittelynne ovat tuoneet aamuvarhaisiin hetkiin, yön pimeisiin tunteihin ja joka ikiseen lomapäivään ja juhlapyhään. Heippa myös pienelle koirallenne, jonka toisinaan tuntikausia kestänyttä haukkumista ja ulinansekaista epätoivoa olen kuunnellut voimatta tehdä asialle mitään. Heippa hei ja hyvät jatkot. Mielenkiinnolla odottelen uusia naapureita. Jos ne vaikka joskus vastaisivat tervehdykseen pihatiellä.


20.6.2012

Ennen sieluni palaamista


Viikko ilman tietokonetta tai mitään muuta elektroniikkaa kuin ihana pikkuruinen mp3 -soittimeni, jolla kuuntelin äänikirjoja, oli taivas. Vasta kun on ollut erossa, saanut olla ilman, tajuaa miten kuluttavaa ja tuskastuttavaa tämä tietokoneen kanssa työskentely on. Tietokone on saatanasta, liityn amisseihin tai kveekareihin, tai mihin vaan yhteisöön, joka kieltää kaikki nämä pirulliset elämänvastaiset sähkölaitteet. Selailin myös mol.fi -sivustolta uutta työpaikkaa, jotain missä ei tarvitsisi vastata puhelimeen tai sähköposteihin tai tuijottaa monitoria silmät tomaatteina (uusi lempisanontani). Mutta todennäköisesti, sieluni palauduttua parin päivän sisällä, istun taas 10 tuntia päivässä koneen äärellä ja näen öisin unia siitä, että viikon elin ihan oikeaa elämää IRL.

10.6.2012

Downsifting vs. Highsoaring


Viime aikoina on taas näkynyt ja kuulunut tuomitsevaa kommentointia siitä, miten huono asia downshiftaaminen on kansakuntamme kannalta. Viimeisimpänä Jari Sarasvuo (Terve vaan, mulla on sun kaikki kirjat hyllyssä kellarissa.) Marja Leena kirjoittikin tästä aiheesta juuri loistavan kannanoton Peilikirjoitusta -blogissaan otsikolla Ikävät Leppoistajat.

Itse olen muutamaan otteeseen täällä pohdiskellut sitä, olenko minä downsiftaaja. En tiedä, eikä sillä ole niin väliäkään. Mutta jos se, että elämänarvoista tärkeimmät minulle ovat hyvinvointi ja vapaus - vapaus olla yksilö, jolla on vapaus kuunnella itseään, rajojaan, jaksamistaan ja omaa olemistaan - tekee minusta downsiftarin, niin olkoon sitten niin. Minulle on tärkeää, että voin itse valita sen mitä teen, milloin teen ja kenen kanssa teen. Because I can. Teen toisinaan järkyttävän paljon töitä, ja paljon sellaista, mistä en saa penniäkään, koska omassa pienyrityksessä on tehtävä kaikki työt yksin, sekin riskaabeli pohjatyö, joka ehkä joskus alkaa tuottaa hedelmää tai sitten ei. Ei se ole helppoa. Se on raskasta ja uuvuttavaa. Siksikin on erityisen tärkeää kuunnella jaksamistaan, sillä ihmiset sairastuvat, jos ryöstöviljelevät voimavarojaan. Se se on kallista yhteiskunnalle!

Olen yksinhuoltaja ja yksityisyrittäjä väärinkäsitysten ja ennakkoluulojen runnomalla alalla, jota Suomessa huonosti tunnetaan. Ei ole työterveyshuoltoa, ei lomarahoja, ei kahvipöytäkeskusteluja kollegojen kanssa, ei tukea, neuvoja tai ohjausta kiperän paikan tullen, ei mitään. Yksin kaiken kannan, luon, suoritan ja toteutan. Puhutaanpa siitä leppoisasta downsiftaamisesta sitten vielä. Minulle se, että tällä menolla maapallon resurssit eivät enää kauaa riitä, on sydäntäkalvavaa todellisuutta. Haluan rasittaa yhteisiä energiavaroja niin vähän kuin mahdollista. Haluan kantaa vastuun, ei siksi että niin "pitäisi", vaan siksi että oikeasti välitän. En voi ottaa osaa siihen sokeaan idiotismiin, millä talouskasvua kiihdytetään ja kulutusta lisätään ja ihmisiä kannustetaan tekemään enemmän, uhraamaan enemmän, ostamaan enemmän, olemaan enemmän. 

Minä haluan olla vapaa. Haluan olla terve. Ja haluan olla omalta osaltani osallistumatta yhteiskuntamme kerskakulutuksen ja talouskasvun bakkanaaleihin. Teen silti paljon töitä, maksan paljon veroja ja indeed, ajattelen hyvinvointivaltiomme parasta. Sillä se mistä Jari Sarasvuo ja samanmieliset puhuvat, ei ole hyvinvointivaltio. Se on pahoinvointivaltio, uppoava laiva, josta pakenevia ilmeisesti downsiftareiksi kutsutaan. Minä kutsun heitä ihmisiksi, jotka ymmärtävät katsoa ja ajatella laajemmin, omaa ahnasta napaansa ja aikakauttaan pidemmälle. Näitä hektisen työelämän ja talouskasvun ja kulutusjuhlan puolestapuhujia minä kutsun nimellä highsoarer. Korkeammalle, lujempaa, enemmän ja isommilla panoksilla.

Lentäkää korkealla, kerätkää taivaalta Kuu ja tähdet, lentäkää kunnian- ja materianhimossanne vaikka Aurinkoon saakka. Ja jättäkää meille hiljaisemmille ja hitaammille ihmisille sen verran maata ja vettä ja raikasta ilmaa, että voidaan kasvattaa lapsia, pitää takapihalla kanoja ja vuohia ja viljellä vähän parsakaalia ja palsternakkaa. Se on kuulkaa rankkaa työtä sekin.

6.6.2012

Profiilin muutos ja kutsu uuteen blogiin!


Rakastan tarinoita. Ja vielä enemmän kuin tarinoiden juonta, rakastan tarinoihin kätkettyä symboliikkaa, metaforia ja mielikuvia, jotka uskomattomalla herkkyydellä ja tarkkuudella kuvaavat ihmisten elämässään kohtaamia vaiheita ja ilmiöitä. Jumaltarustoissa on myös astrologian juuret. Päähäni pälkähti kerran ajatus, että mytologia on ihmispsyyken arkeologiaa, vaikkakin ajankohtaista yhtä edelleen – ja niin kauan kuin ihmiset vihaavat ja rakastavat, saavat lapsia ja eroavat, kärsivät, toipuvat, rakastuvat uudelleen, menettävät, toivovat ja lopulta kuolevat.

Vaikeissakin elämäntilanteissa tarina voi yltää sinne, minne mikään muu ei voi koskettaa. Tarina voi antaa ymmärrystä ja voimaa jaksaa silloinkin, kun tuntuu että mikään muu ei enää auta. Mutta miksi? Siksi koska tarina on totta. Jokaisella meillä on omat tarinamme, jotka ovat meille totta. Sellaisen tarinan kuuleminen ja sen sisäistäminen herättää usein voimakkaita tunteita. Tuntuu kuin koko olemuksemme resonoisi tämän tarinan taajuudella. Useimmilla meistä on ollut lapsena tietyt sadut, joista olemme pitäneet enemmän kuin muista. Voit saada arvokasta tietoa itsestäsi muistelemalla lapsuutesi lempitarinoita tai niitä kertomuksia jotka viehättävät sinua nyt. Voit huomata, että niissä on aina jokin samankaltaisuus, jokin henkilökohtainen vastaavuus siihen kuka olet, missä olet ja miksi olet.

Lue koko kirjoitus TÄÄLLÄ

Yllä oleva teksti on viimeisimmän blogikirjoitukseni alku, siellä uudessa blogissani, josta aiemmin mainitsin. Koska niin monet ovat kysyneet missä sitä pääsisi lukemaan, laitoin tuohon sivupalkkiin linkit ja julkistan koko jutun. No big deal. Olen väsynyt hajottamaan itseäni. Olen väsynyt siihen että toisella nimellä sitä ja ensimmäisellä nimellä tätä. Sitä paitsi on väsyttävää klikkailla itseään edes ja takaisin eri profiileista, minkä vuoksi myös lempiblogieni kommentointi on jäänyt niin vähäiselle (vaikka edelleen luen joka jutun tuolta vasemmalta olevalta blogilistaltani!). 

Tuolla uudessa "ammatillisessa" blogissani kirjoitan elämästä, unista, jungilaisesta psykologiasta, tarinoista, mytologiasta, arkkityypeistä ja astrologiasta. Vaikka useimpiin kirjoituksiin on tungettu astrojargonia tietyn lukijapiirin makupaloiksi, punaisena lankana jokaisessa kirjoituksessa on kuitenkin elämä ja ihmisyys, ja siten ne ovat käsittääkseni ihan ymmärrettävää luettavaa niillekin jotka eivät astrologiasta piittaa. Itselleni psykologinen astrologia on yksi väline, jonka avulla tarkastelen itseäni kiinnostavia ilmiöitä, muttei se itsessään ole "se juttu". Lämpimästi tervetuloa tutustumaan uuden blogini kirjoituksiin, ja jos aihepiiri kiinnostaa, niin jäämään sen lukijaksi.

Todennäköisesti en kommentoi enää muita blogeja tämän Hullut teekutsut profiilin kautta (laiskuuttani ja käytännön syistä), vaan jatkan kommentoimista tuolla toisella - päivittäin käytössä olevalla profiilillani. Joten jos joku ilmestyy oudolla nimellä kommentoimaan kovin tuttavallisesti blogiasi, minä se vain olen. 

Uskoisin että kirjoittelen edelleen satunnaisesti myös tänne teekutsuilleni, niistä henkilökohtaisemmista ja arkisemmista asioista, jotka eivät tuon toisen blogini aihepiiriin mahdu. Sitä paitsi olen erittäin kiintynyt tähän pieneen virtuaaliseen maailmaani.