Blogi on muuttanut!

Tervetuloa tutustumaan uusiin kotisivuihini ja uuteen blogiini, joka on Hullujen teekutsujen luonnollinen jatkumo. Uudessa blogissani kirjoitan pääasiassa itsetuntemukseen, elämäntaitoon, arkipäivän henkisyyteen, tietoiseen läsnäoloon, itsensä rakastamiseen ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin liittyvistä asioista. Blogin avajaisten kunniaksi arvon myös lähiaikoina lukijoiden kesken ihania luonnonkosmetiikkatuotteita. Toivottavasti nähdään siellä!



25.4.2012

Selkä tulevaisuutta päin


Minut on äkisti vallannut sankka ikävä lapsuuttani kohtaan, sinne missä aina päätyi merenrannalle, lähtipä mihin suuntaan hyvänsä, sinne missä terva, tupakka ja paidattomien äijien hiki tuoksui kevään ensimmäisten auringon säteiden lämmössä, sinne missä televisiossa oli vain kaksi kanavaa, missä puolella markalla sai kioskilta vihreän Asterix-jäätelön ja missä nokkoset parhaan ystävän talon vierustalla tuoksuivat seikkailulta.

Ei tässäkään hetkessä mitään varsinaista vikaa ole. Kunhan piehtaroin nostalgiassa niin kuin Kleopatra aasinmaidossa. Ehkäpä se nuorentaa, ehkäpä ei. Olen lukenut kirjoja joista en ole jaksanut kirjoittaa. Kävin eilen myös kirjastossa pitkästä aikaa, ja lainaamisen sijaan ostinkin pinon poistokirjoja. Hetken verran meinasin jättää homman sikseen, raahatessani painavaa pinoa maksupisteeseen, sillä mielessä kummitteli kuva kirjoihin hukkumaisillaan olevasta kodista, mutta ostin silti. Lupaan antaa ne pois kun olen lukenut. Jos raaskin. Ja ehkä tämä lapsuuskaiho (joka kohdistuu siis myös siihen maailmanaikaan, ympäristöön ja olosuhteisiin) saikin kipinänsä kirjasta jonka juuri luin.

Äidin ja pojan (Liisa Laukkarinen ja Marius Rüfenacht) yhdessä kirjoittama tosikertomus aspergerin syndroomasta - lapsuus, nuoruus ja diagnoosin saaminen - veivät syvälle omaan elettyyn elämään. Sen enempiä arvioita kirjasta kirjoittamatta nostan esiin kaksi kolme kohtaa, jotka syystä tai toisesta puhuttelivat. Ensimmäisenä 19-vuotiaan Mariuksen sydäntäsärkevä toive saada olla lapsi jälleen, mutta koska "häneltä aina evätään kaikki mitä hän haluaa", jää tämäkin toive täyttymättä.
"Marius istui selkä tulevaisuutta päin, katseli tuskaisesti peruskouluaikojaan, muisteli yhä uudelleen tuhansia yksityiskohtia koulusta ja kärsimäänsä vääryyttä, linnottautui muistoihin, uhosi kostoa ja oli katkera, että ei koskaan enää pääse 14-vuotiaaksi takaisin. Huokaili ääneen, että on menettänyt parhaat vuotensa, kun ei silloin tajunnut kun ne olivat, eikä enää voinut heittäytyä lapseksi, vaikkei hän mitään muuta halua eikä ainakaan tulla aikuiseksi. Nyt hän vasta mielestään tiesi, miten silloin olisi pitänyt reagoida." 
Tässä eräiden juhlien jälkeen Mariuksessa heränneitä ajatuksia, joihin voin samaistua niin pilkulleen, ja tiedän etten ole ainoa (meidän perheessä). 
"Ensin olin unelias. Minusta on vaikeaa ja omituista kätellä tuntemattomia ja kertoa onnellinen ilme naamalla kuulumisia. Tukalimmaksi olen tuntenut oloni kohteliaitten ja ystävällisten ihmisten seurassa. Kuin pitäisi vastalahjaksi osata olla vielä ystävällisempi. Ystävällisyyden alta on vaikea nähdä ihmisten todelliset ajatukset. Siksi tunnen oloni epävarmaksi juuri kohteliaassa seurassa ja varmuutta siellä missä ihmiset vain sanovat asiat suoraan päin naamaa." 
Ja vielä lopuksi Liisa Laukkarisen pohdiskelua kasvatusmetodeistaan ja olemisen ytimestä.
"Kuitenkin oli itsestään selvää, että ollaan omanlaisiamme, omalaatuisia? Ulkoiset tavat eivät ole niin tärkeitä kuin asioiden ydin. Olisiko pitänyt opettaa lapselle enemmän ulkokohtaisia tapoja, elämää helpottavia kikkoja? Sievistelyä, teeskentelyä ja jujutusta? Yritettiin opettaa suoruutta, rohkeutta ja rehellisyyttä. Parempi karvas totuus kuin sokeroitu valhe. Kunhan kasvaisi kunnon ihmiseksi."
 
Lainaukset kirjasta Yhden asian mies - Asperger lapset kasvu aikuiseksi, Liisa Laukkarinen ja Marius Rüfenacht.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

♥ Say hello or leave a comment, please! ♥ Ilahdun moikkauksista ja kommenteista! ♥