Blogi on muuttanut!

Tervetuloa tutustumaan uusiin kotisivuihini ja uuteen blogiini, joka on Hullujen teekutsujen luonnollinen jatkumo. Uudessa blogissani kirjoitan pääasiassa itsetuntemukseen, elämäntaitoon, arkipäivän henkisyyteen, tietoiseen läsnäoloon, itsensä rakastamiseen ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin liittyvistä asioista. Blogin avajaisten kunniaksi arvon myös lähiaikoina lukijoiden kesken ihania luonnonkosmetiikkatuotteita. Toivottavasti nähdään siellä!



7.3.2012

Aamiaisella Brad Warnerin kanssa


Näin toissayönä unta, että seurustelin kuuluisan punk-basisti/zen-mestari Brad Warnerin kanssa. Hän oli vierailemassa luonani lapsuudenkodissani ja vei minut aamiaiselle syömään pikaruokaa Carrolls'iin. Moitin häntä amerikkalaiseksi lempeästi naureskellen. Uni oli seikkaperäinen ja kesti tuntikausia. Aamulla herättyäni sietämättömän aikaisin (ainoa aamuherätys koko viikolla) hymyilin leveästi ja rapsuttelin autoni esiin lasiin tarrautuneiden jääkukkasten alta  ja vastustin kaikin voimin läsnäolevaa hetkeä. Sitten menin opiskelemaan narratiivisuutta ja tietoisuustaitoja (en uskalla käyttää sanaa mindfulness, koska Brad Warner vihaa sitä). Sitten tulin kotiin ja luin mestari Warnerin uusimman blogin ja äimistelin miten mielemme ovat täysin samoilla taajuuksilla ja mitä ilmeisimmin saumattomasti linkittyneinä toisiinsa, koska hän kirjoitti (taas kerran) juuri siitä mistä olin kolme viimeistä päivää itsekin kirjoittanut ja puhunut (en kuitenkaan Thich Naht Hanhista). 
"Pretty much all of our religions and our various self-help practices are based on the idea that what we are right now is not good enough. We then envision what "good enough" must be like and we make efforts to transform what we are right now into this image of ourselves as "good enough." We invent in our minds an imaginary "mindful me" and then try to make ourselves into that." Lainaus Warnerin blogitekstistä: Thich Naht Hanh is Wrong
Hän pureutui kirjoituksessaan useimpien uskontojen, henkisyyden sekä itsekasvatus-menetelmien pohjimmaiseen ideaan siitä, että se mitä olemme juuri nyt, ei ole riittävän hyvä. Meillä on mielessämme käsitys siitä, millainen "hyvä", "henkinen" tai jopa "valaistunut" minämme olisi, mutta emme ole sitä vielä. Yritämme muuttaa itseämme vastaamaan tätä ihanneitseä, joka olisi riittävän hyvä, mutta emme sitä koskaan tavoita. Ongelman ydin on siinä, että tällainen ajattelutapa juontaa juurensa  itsensä tuomitsemiseen ja ikuiseen tyytymättömyyteen siitä mitä oikeasti olemme. 

Ja sitten lisää... Tästä olen jauhanut henkilökohtaisilla areenoillani vaihtelevalla kiihkolla jo kauemmin. Suunnittelin jopa blogitekstin kirjoittamista tästä itseäni kuohuttavasta aiheesta. Voin aivan täysin sydämin yhtyä Warneriin tässä(kin), missä hän sanoo että paljon mieluummin viettäisi aikaansa rehellisesti itsekkään ihmisen kanssa, kuin sellaisen, joka koko ajan yrittää olla epäitsekäs. Ette arvaakaan miten ajankohtainen juttu tämä on itselleni. (*coughbreakupcough*)
"People who are working on fulfilling some image they have of a "nice person" are usually a pain in the ass. Their efforts to be like the "nice person" they've invented in their heads almost always get in the way of actually doing what needs to be done. Most of the time I'd rather be around someone who is honestly selfish than someone who is forever trying to be selfless. The kind of forced helpfulness such people engage in is almost never helpful at all. It's annoying. Sometimes it's even harmful."
Lainaus Warnerin blogitekstistä: Thich Naht Hanh is Wrong
Rehellisesti sanottuna, kammoan ihmisiä, jotka yrittävät olla kauhean hyviä, henkisiä, epäitsekkäitä tai kilttejä. En luota heihin pätkän vertaa. Ja itseään (tai muita) jatkuvasti parantavat, opettavat, jalostavat ja kehittävät - siis yleviin päämääriin pyrkivät - tuovat mieleeni kauhukuvia neljäkymmentäluvun Saksasta. Olikohan jo riittävän provosoivaa? Taidan vaieta hetkeksi ja mennä toteuttamaan itsekkäitä pyrkimyksiäni olla mahdollisimman sellainen kuin juuri nyt olen. Mutta vielä sitä ennen, tässä linkki vuosi sitten kirjoittamaani blogitekstiin nettiriippuvuudesta, joka linjaa Warnerin ajatuksia virtuaalisesta vuorovaikutuksesta sun muusta. Todistaa täysin ekassa kappaleessa esittämäni teorian. Great minds think alike. :)

*

Having breakfast with Brad Warner

Dear Brad, if you read this blog (which I doubt very much), please understand there are certain parts of it that are sarcasm. I did have a dream about you though (nothing inappropriate in it), and I deeply enjoyed your newest blog (as I usually do) and it was also kind of funny, because I had just wrote and talked (passionately) about this same matter a moment before.  

4 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus, kiitos siitä!

    Meidän yhteiskunta ymmärtää itsekkyyden jotenkin väärin.

    Sitä pidetään pahana ja siitä pitäisi muka pyrkiä eroon. Mielestäni terve itsekkyys on kaiken hyvinvoinnin pohja ja paitsi meidän jokaisen oikeus, myös velvollisuus.

    Yhdyn ajatukseen siitä, että sellainen teennäinen itsensä kehittäminen ja "paremmaksi tulemiseksi pyrkiminen" ei paranna yksilön saati yhteiskunnan hyvinvointia, oloa tai yhtään mitään. Se "paremmaksi tuleminen" kun tässä tapauksessa on ulkoapäin määriteltyä tai jonkin olettamuksen pohjalta kehitelty tavoite, johon pyrkiminen vain lisää ahdistusta ja laajemmassakin mittakaavassa ahdinkoa ja yleistä pahoinvointia, kuten oletan myös Bradin ajattelevan.

    En pääse ihan perille ajatukseen, mitä tarkoitat ihmisillä, jotka "yrittävät olla kauhean hyviä, henkisiä, epäitsekkäitä tai kilttejä", mutta omista lähtökohdistani ja omasta maailmankuvastani lähtien pystyn allekirjoittamaan ajatuksen, että sellaisiin ihmisiin ei oikein voi luottaa. En siis ole ihan varma, koemmeko ja arvotammeko tätä asiaa ja "tuota joukkoa" samoin -- mutta vaikka olettamuksen rajaus ei olisikaan sama, uskon että samasta ilmiöstä keskustelemme, kaikki tiivistyy sanaan "yrittää".

    Toisaalta arvioidessani ihmisten hyvyyden, henkisyyden ja epäitsekkyyden tavoitetta ja motiivia sen taustalla, saatan olla väärässäkin. On ihmisiä, jotka aidosti _ovat_ henkisiä ja epäitsekkäitä. He yleensä ovat tasapainossa itsensä ja elämänsä kanssa, ja siis myös sen, kun asettavat muiden tarpeet omiensa edelle. Heidän tarpeensa ovat ehkä hyvin minimaalisia muihin verrattuna ja jo tyydyttyneet -- siksi luopuminen jostain muiden vuoksi ei välttämättä ole teennäistä itsensä korostamista.

    Epärehellisyyden ja epä-aitouden tunnistaa ainakin siitä kruunusta, jota jotkut ovat hyvyyden nimissä asettamassa omaan päähänsä ja siitä asian ympärillä ylläpidettävästä mekkalasta, jonka tarkoitus on kohdistaa huomio omaan itseen ja oman itsen tekoihin.

    Itse kavahdan kuitenkin sitä, kun nykyisin tuntuu olevan sallittua pitää automaattisesti kaikkia henkisyyttä arvostavia ja itseään kehittäviä ihmisiä ilman muuta ja ensimmäisestä viimeiseen ihmisinä jotka ovat teennäisiä ja pitävät itseään muita perempina, pyrkivät tulemaan muita paremmaksi (olen lukenut monta tähän viittaavaa blogikirjoitusta viimeaikoina ja minulla on tekeillä siitä oma blogikirjoitus, saa nähdä julkaisenko sitä vaiko en). Se ei välttämättä ole näin, vaan monelle henkinen kehitys ja itsensä kehittäminen liittyy tarpeeseen voida kokea oma yksityinen elämä mielekkääksi. Siinä ei vertailla itseä muihin ihmisiin eikä nosteta omaa persoonaa muiden takaa esille, vaan pyritään omassa elämässä sellaiseen tasapainoon, joka tekee elämästä itselle arvokkaan. Se voi pitää sisällään myös kilvoittelua ja jopa askeesia, mutta se ei lähde _ulkopuolelta_ vaan omasta itsestä. Uskon, että on olemassa vilpittömiä henkisiä asioita arvostavia ihmisiä, jotka ovat löytäneet Valon ja Totuuden, joka on sisimmässämme ja joka löytyy karsimalla, luopumalla ja yksinkertaistamalla (joka näyttää ehkä ulkopuolisen silmissä teennäiseltä ja omituiselta -- pelottavaltakin). Se on totta, että joukossa on aina niitä, jotka ovat huomanneet, miten henkisesti kadoksissa olevia ihmisiä pystyy helposti manipuloimaan ja käyttämään hyväksi.

    --> 2.

    VastaaPoista
  2. --> 2.

    Aito henkisyys ja aito itsensä kehittäminen lähtee persoonallisen minän kuuntelemisesta (no okei, voidaan lähteä myös siitä, että ei ole persoonallista minää vaan se yksi ainoa ykseys, jonka osa me kaikki olemme, mutta ei mennä ihan niin pitkälle).

    On hyvä kuunnella itseään ja tunnistaa omat rajansa ja etsiä se oma joustonsa niiden kanssa ja pyrkiä elämään niiden rajojen kanssa ja joustaa rajoilla riittävästi, jotta ei vahingoita itseään tai ympäristöään (hyvä itsekkyys).

    Kun ne rajat tunnistaa ja kun omat sisäiset tarpeensa tunnistaa, voi yrittää kehittää itseään siinä, niissä omissa rajoissaan ja omassa joustavuudessaan. Kun sen tekee lempeästi ja itseään kuunnellen, on se ihan _mielettömän tyydyttävää ja tasapainottavaa_.

    Taustalla kuitenkin on aina se itsensä, rajallisuutensa ja kyvyttömyyksiensä sekä elämäntilanteiden, elämän kokemusten ja -sattumusten hyväksyminen osaksi elämää ja osaksi todellisuutta. Tulla minuksi ja tulla enemmän ja paremmaksi minuna/minuksi, on luonnollisesti ihan eri asia kuin tulla paremmaksi ihmiseksi pelikentällä, jonka säännöt määrittelee jokin yhteisö, jonka tarve on tulla arvostetuksi yhteisönä ja jonka ympärille luodaan systeemi, jonka ainoa päämäärä on tukea tuon yhteisön olemassaoloa.

    Kyynärpäätaktiikka-itsekkyys ei ole minun mielestäni hyvä asia, se ei loppupeleissä tuota tyydytystä myöskään yksilölle toiminnan takana. Sen verran tuota itsensä kehittämistä ja jalostamista toivoisi jokaiselle yksilölle :-), että pystyisi joustamaan etuasioissa myös muiden hyväksi, jos se pidemmällä tähtäimellä on yhteisön hyväksi ja sitä kautta myös oman itsen hyväksi.

    -junika-

    VastaaPoista
  3. Hei Junika! Ihmisillä jotka yrittävät olla kauhean hyviä, tarkoitan heitä, jotka omasta arvottomuudentunteestaan käsin toimivat tietyn mallin tai ihanteen, "hyvän/henkisen ihmisen roolin mukaisesti" - mielestäni tämä on henkisen egoismin salakavala muoto, ja haitalliseksi se muuttuu siinä, että "hyvät teot" eivät ole sisältäpäin ohjautuvia, vaan pyrkivät varmistamaan esim. sen että ei tule hylätyksi.

    Ja toki on aidosti epäitsekkäitä ja "hyviä" ihmisiä, mutta he ovat mitä ovat, eivätkä pyri olemaan jotain siksi että "pitäisi" tai siksi, että he sillä yrittävät saada toisilta sitä mitä tarvitsevat (esim. hyväksyntää).

    Tämä hiljalleen kehittynyt antipatiani "henkisiä" ihmisiä kohtaan (jollaiseksi moni varmaan minutkin luokittelee) liitty ensisijaisesti "henkisyyden" käsitettä kohtaan. Tästä voisin kirjoittaa ihan oman kirjoituksensa... Mutta asia liittyy lähinnä "henkisyyden" irroittamiseen "materiasta" ja se arvottamiseen kaiken muun yläpuolelle, ja varsinkin tuohon henkiseen egoismiin sekä henkisyyteen pakenemiseen, jolloin päädymme vain kauemmas todellisuudesta ja kontaktista aitoon itseemme.

    Ja edelleen, mieluummin viettäisin aikaani "ei-henkisen" ja rehellisesti itsekkään ihmisen kanssa, kuin kiltin roolilla toisia manipuloivan ja henkisyyden kruunulla itsensä ylentäneen kanssa. Kiltin roolia vetävä kilahtaa jossain vaiheessa siihen, että mikään ei riitä ja kukaan ei ole kiitollinen eikä kukaan ole samalla lailla kiltti hänelle. Itsensä kiltteyden nimissä uhraaminen vaatii veronsa, ja lasku tulee aina perässä. "Sinun vuoksesi sitä ja tätä... sinä et koskaan sitä ja tätä..." Idea on siis siinä että tällainen hyvyys-rooli oli ihan yhtä itsekästä kuin "kyynärpää itsekkyyskin", paitsi salakavalampaa. Siksi mieluummin kohtaisin kyynärpäitä kuin marttyyrin kostean syyllistävän katseen...

    VastaaPoista
  4. Kiitos täsmennyksistä. Ymmärrän täysin antipatiasi ja olen kanssasi samaa mieltä.

    Olisi mielenkiintoista kuulla, mikä termissä "henkisyys" rassaa, jään siis odottelemaan josko joskus avaat asiaa enemmän.

    -junika-

    VastaaPoista

♥ Say hello or leave a comment, please! ♥ Ilahdun moikkauksista ja kommenteista! ♥