Blogi on muuttanut!

Tervetuloa tutustumaan uusiin kotisivuihini ja uuteen blogiini, joka on Hullujen teekutsujen luonnollinen jatkumo. Uudessa blogissani kirjoitan pääasiassa itsetuntemukseen, elämäntaitoon, arkipäivän henkisyyteen, tietoiseen läsnäoloon, itsensä rakastamiseen ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin liittyvistä asioista. Blogin avajaisten kunniaksi arvon myös lähiaikoina lukijoiden kesken ihania luonnonkosmetiikkatuotteita. Toivottavasti nähdään siellä!



22.7.2011

Kello käy

 Kuvan on ottanut joskus 60-luvulla isäni, joka kuoli ollessaan vain 30-vuotias.

Olen tullut äkisti hyvin tietoiseksi ajasta. Jossain mieleni sopukoissa Valkoinen Kani tuijottaa taskukelloaan järkyttyneenä ja ajattelee huutomerkkejä. Olen tullut äkisti tietoiseksi siitä, että olen unelmoinut, suunnitellut ja haaveillut vuosikausia - ja voi, puhunut, puhunut ja puhunut siitä mitä haluan. Kaikkivoipainen kuvitelmani siitä, että minulla on loputtomasti aikaa, on saanut minut lykkäämään asioihin ryhtymistä. En saa tehtyä, kun voihan sen tehdä huomennakin. Tai ensi vuonna. Tai kymmenen vuoden päästä.

Tietoisuus kuolevaisuudesta herättää elämisen vimman. Tajuan, että ensi vuonna en ehkä enää pysty siihen, mitä olen kaksikymmentä vuotta haikaillut ja siirtänyt eteenpäin. Ympärillä ihmisiä on kuollut, kuolee ja on kuolemaisillaan. Tekisi mieli antaa itselle pitkin korvia, kun kehtaan tuhlata tätä, mikä kuitenkin jossain vaiheessa aina loppuu kesken. Ihan yllättäenkin.

17.7.2011

Mummo


Lämmin kiitos kaikille edellistä hautajaistekstiäni kommentoineille ja osaa ottaneille. Vanhan ihmisen kuolema on yleensä kaunis, odotettukin siirtymä sinne jonnekin tai ei minnekään. Riippuu keneltä kysyy.

Mummo odotteli "Noutajaa" jo muutaman vuoden. Puki pyhämekon päälle ja parhaat kengät jalkaan. Asettui sängylle selälleen, kädet vatsan päälle ristiin. Makasi siinä muutaman päivän, kunnes huolestuneet omaiset saivat hänen takaisin kiinni elämään. Mummo taisi monet sanonnat ja kaskut, yksi niistä oli tämä: "Päivä päivää kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin."

Mummollani oli vinkeä, sarkastinen huumorintaju. Hän inhosi ruuanlaittoa ja omaa etunimeään, mutta rakasti käsitöitä, matkustelua, kissoja ja kukkia. Mummon neulomat villasukat olivat legenda jo hänen eläessään. Molemmat lapseni saivat hänen taidokkaasti neulomansa villapuvut kaikkine asusteineen. Mummo oli työteliäs ja ahkera, mutta muisteli kiukuissaan miten ei lapsena saanut koskaan nukkua tarpeeksi pitkään. Elämänuransa hän teki - lastenlasten suureksi iloksi - suklaatehtaalla. Mummola oli täynnä erilaisia salaisia suklaa- ja karamellikätköjä. Monet niistä löytyivät tosin vasta hyvän matkaa sen jälkeen, kun herkut olivat nähneet parhaat päivänsä.

Mummon suurin intohimo olivat kukat ja kasvit. Erityisesti eksoottiset kasvit kiinnostivat häntä kovasti. Ruokakaupasta mukaan tarttui aina uusia jännittäviä hedelmiä, ja pian oli siemen mullassa ja mummo suurennuslasi kourassa sen ympärillä. Myös mummon ulkomaanmatkojen jälkeen pienestä keinonahkaisesta käsilaukusta löytyi siemeniä ja pistokkaita. Hänen kotinsa ja pihansa olivat kukkia tulvillaan vielä viimeisiin vuosiin saakka. Sitten tuli nopea liukuminen pois tästä todellisuudesta lapsuuden kotikulmille ja onnellisiin muistoihin.

Ja sitten tuli se Noutaja.

11.7.2011

Hautajaiset


Lauantaina haudattiin mummo. Tein pitkän matkan sekä maantieteellisesti että ajallisesti. Sukelsin muistoihin, vanhoihin valokuviin ja tarinoihin, niin kuin syvään järveen hikisten hautajaismenojen jälkeen. Heitin mustan mekon laiturille ja pulahdin tummaan veteen välittämättä muiden katseista. Pehmeä, lämmin, virkistävä, vilpoinen ja raikas vesi oli kuin taivas. Ajattelin että mummolla on nyt kaikki hyvin.
Kuu paistaa yli vihreän maan
- sydänkesän himmeä hedelmä.
Vedessä häilyy sen hohde
kuin kynttilänliekki kylmässä huoneessa.

Ja uninen multa tuoksuu - -
Tietämättäni valuu minuun omituista rauhaa kuusta.

Se on niin tuhannesti nähnyt maan peittyvän kukkiin ja kuihtuvan,
ettei mikään sitä liikuta.
Ja se onkin hiljaisempi kuin mikään muu.
(Nocturne - Katri Vala)

8.7.2011

Huomaan aivojen lyövän tyhjää


Meillä kävi tänään siivooja. Ihan ensimmäistä kertaa. Jännitti kovasti (yllätys, yllätys - minähän jännitän sujuvasti jopa blogikommentteihin vastaamista, puhumattakaan ihmisten kohtaamisesta kasvotusten) ja liikutuin kyyneliin kun kerroin, että lapset ovat etupäässä hoitaneet kotihommia kun itse olen ollut heikommassa kunnossa. Sitä tapahtuu kyllä joka päivä, liikuttumista nimittäin. Ja sen lisäksi olen ollut omituisen puhetulvan vallassa. Ehkä se johtuu siitä, että alan avautua. Tai siitä, etten ole päivittänyt blogia pitkään aikaan. Heh.

Olen panostanut viime aikoina siihen, että olen tavannut ihmisiä ihan oikeasti ja tehnyt kaikenlaista konkreettista. Vastakohtana virtuaaliselle tekemiselle ja sosiaalisuudelle, josta kyllä pidän myös, mutta joka helposti ottaa vallan ja alkaa dominoida elämääni ja kuihduttaa sitä "oikeaa" aktiivisuutta.

Huomaan myös sen, että väsyn helposti siihen, kun elämässä on vain yhdentyyppistä tekemistä. Työni ja lähes kaikki harrastukseni ovat kytköksissä tietokoneeseen. Tänäänkin olen kirjoittanut työjuttua aivot ylikierroksilla ja silmät sikkurassa aamusta asti, ja kun sitten sain työn valmiiksi ja ajattelin kommentoida blogeja ja saamiani (kivoja!) kommentteja, niin huomaan aivojen lyövän tyhjää ja kaikkien sopivien sanamuotojen ja lauseiden lähteneen biitsille välimerkkien ja kielikuvien kanssa. Ja sitten ajattelen että olisinpa minäkin siellä...

2.7.2011

Päivitän, siis olen?


Onpahan ollut hikisen nihkeä päivä. Nyt vasta, kun keskiyö alkaa lähestyä, tekisi mieli lähteä ulos kävelylle. Yritimme leikkiä lasten kanssa siivouspäivää, mutta seurauksena oli kiukuttelua ja hampaitten kiristelyä. Iltaa kohti tunnelma parani, kun asetuimme perinteiseen tapaan seuraamaan yhteistä suosikkiohjelmaamme Merliniä televisiosta. Tein ison kulhollisen ihanasti viilentävää ja tosi herkullista (ja terveellistä!) jäätelöä. Mainoskatkolla huomasin, että elämästäni on näköjään tehty tv-sarja, joka alkaa näkyä Subilla maanantai-iltaisin 29. elokuuta lähtien. Kyseessä on ohjelma nimeltä Taran monta elämää. No, eipä niitä niin montaa näyttänyt ainakaan mainospätkän mukaan olevan, mutta totuus onkin aina tarua ihmeellisempää.

Lasten vetäydyttyä saunalukemissa oleviin huoneisiinsa nukkumaan, katsoin Madonnan ohjaaman elokuvan Filth and Wisdom. Pidin paikoitellen elokuvan tunnelmasta. Ja Gogol Bordellon musiikista. Oli pakko tanssia hetki lopputekstien aikana hämärässä olohuoneessa, visusti sillä kapealla suikaleella, mistä ei näy ulos yhdestäkään ikkunasta. Sitten hain leppeässä tuulessa pikavauhtia kuivuneet lakanat sisälle ja ihmettelin nuorallakäveleviä muurahaisia. Siellä ne kipittelivät jonossa pitkin lakanan peittämää pyykkinarua. Päässä soi yhä Gogol Bordellon sirkusmusiikki, ja tilanne oli hieman koominen ja kovasti viihdyttävä.

Olen yrittänyt pysyä poissa koneelta. Tästä päivästä piti tulla 24h vieroitus, mutta huomasin juuri, että pojan rippileirilasku on maksamatta. Kymmenen päivää myöhässä. Ja täällä sitä sitten taas ollaan.

Mietin eilen olemassa oloa ja nettisosiaalisuutta. Taas kerran. Että olenko olemassa, jos en ole netissä. Olenko olemassa kenellekään jos en bloggaa tai päivitä Facebook-statustani? Eli ei enää niin, että "ajattelen, siis olen" vaan "päivitän statustani/blogiani, siis olen". Mutta ehkä se tärkein kysymys kuuluukin: Olenko olemassa itselleni, jos en jätä jälkeäni näkyville nettiin? Vai olisiko se oleellisin kuitenkin: Olenko oikeasti enää olemassa omassa elämässäni, jos kadotan itseni ja hukkaan aikani tänne virtuaalimaailman uumeniin? 

Meijerielämän Lumikko kirjoitti aiheeseen liittyen ihan huippuhyvän ja koskettavan kirjoituksen (jonka otsikostakin pidin ihan kauheasti!) Olen verkon silmässä kala. Kirjoitin alkuvuodesta itsekin samasta asiasta aiempaan blogiini, mutta tuntui etten osannut sanoa sitä mitä halusin niin kuin olin tarkoittanut, ja suljin sitten koko blogin. Ehkä julkaisen sen tekstin joskus uudestaan täällä, tai sitten keksin uusia lauseita vanhasta asiasta, sillä hulluilla teekutsuillani saan sanoa niin kuin en tarkoita ja tarkoittaa niin kuin en sano. Ja koska aiheena nettiriippuvuus on niin tärkeä, niin vaikka kirjoittaisin sen vierestä, sekin on vielä melko tärkeää.