Blogi on muuttanut!

Tervetuloa tutustumaan uusiin kotisivuihini ja uuteen blogiini, joka on Hullujen teekutsujen luonnollinen jatkumo. Uudessa blogissani kirjoitan pääasiassa itsetuntemukseen, elämäntaitoon, arkipäivän henkisyyteen, tietoiseen läsnäoloon, itsensä rakastamiseen ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin liittyvistä asioista. Blogin avajaisten kunniaksi arvon myös lähiaikoina lukijoiden kesken ihania luonnonkosmetiikkatuotteita. Toivottavasti nähdään siellä!



24.6.2011

Keskikesän taikaa


Aamu-usva järven yllä, aurinko ei väsy koko yönä. 
Rantaheinikko kimmeltää tuhansista timanteista raskain korsin. 
Kuljen kasteen läpi laiturille. Hameen helma tarttuu pohkeisiin.
Kuikka heittää kutsun vastarannalta, ja minä vastaan, minä vastaan.

Raukeat laineet, veneen narina. 

Airot uppoavat utuun, 
hämmentävät veden pintaa, 
niin kuin äänetön lupaus. 


Keskikesän taikaa ja kesäyön unia kaikille!

22.6.2011

Kuoleman kolme kosketusta




Kun elämä arpoo yhteensattumia isolla kauhalla, kaikki tuntuu äärettömän epätodelliselta. Epätodellisemmalta kuin viimeöinen uni, jossa olin sukellusveneessä, jossa oli sinetöity huone, jonka seinillä oli kuvia Sweeney Toddista, Fleet Streetin sarjamurhaajaparturista.

Synkronisiteetti tanssitti eilen, kesäpäivänseisauksen aikaan, eteeni joukon asioita, kohtaamisia ja tapahtumia, joiden kaikkien yhteinen nimittävä tekijä oli kuolema.

Kuvittelen ettei minulla ole rutiineita tai pinttyneitä tapoja, mutta vadelma- ja piparminttutee pitää juoda valkoisista kupeista, ja kamomilla-, appelsiini- ja rooibostee juodaan sinisistä. Paitsi joskus rooibostee on parempi juoda valkoisista, sillä olen antanut vihreät ankkateekupit ystävälleni. Toisinaan kaipaan niitä. Pidän ankoista.

Join siis eilen aamulla piparminttuteetä valkoisesta kupista ja lähdin poikkeuksellisesti aikaisin liikkeelle. Tein töitä, kävin lääkärissä, kävin kotona, nukuin, tein töitä, kävin sairaalassa tiputuksessa, palasin kotiin, tein töitä ja lohdutin vuorotellen, aina pikkutunneille saakka, surevaa tyttöä, surevaa naista, surevaa miestä ja surevaa lähiomaista. He kaikki itkivät eri ihmisiä, eri asioita, ja silti kaikki toistui aavemaisella tavalla samanlaisena kuin mestariohjaajan elokuvassa.

Suunniteltu kuolema - odotettu, kuihtuva kuolema - äkillinen, yllättävä kuolema.

Kuolema saa asiat uusiin mittasuhteisiin. Se venyttää aikaa, purkaa sidoksia ja liittää uudelleen yhteen jo etääntyneitä. Ja vaikka kuolema on meille kaikille yhteinen, jokaista koskettava, tasa-arvoinen ja ketään syrjimätön tosiasia, se tökkää sormensa tähän kulissiin, tähän kelmumaiseen todellisuudeksi nimittämäämme kuoreen, ja saa sen kaiken tuntumaan niin kovin epätodelliselta.

19.6.2011

Utopia kodista


En osaa oikein asettua. En tiedä johtuuko se siitä, että en ole löytänyt vielä sitä oikeaa omaa kotia, vai onko se jokin sisäänrakennettu ominaisuus; levottomuus, liiallinen idealismi, utopia kodista, joka saa etsimään koskaan löytämättä.

Haen taas, tai yhä, meille uutta kotia. Keikun eri vaihtoehtojen välillä. Viisikymmentäluvun kerrostaloasunto Helsingistä vai vanha hirsimökki maaseudulta? Villeimmissä kuvitelmissani vaihtoehdot liikkuvat akselilla kivitorppa Darthmooren nummilta - maatalo Etelä-Ranskasta. Harmitonta unelmointia ehkä, kunhan se ei aiheuttaisi tätä jatkuvaa tyytymättömyyttä olemassa olevaan. Tylsää kierrellä puutarhaliikkeitä ja tajuta vähän ennen kassalle menoa, ettei raaski sittenkään ostaa puistosyreeniä tai pensasmustikan taimea, koska "ei me täällä kuitenkaan enää kauan asuta, ihan hukkaanhan ne menisivät".

Istutin kuitenkin tänään vesisateessa valkoisia ruusupensaita ja kesäkukkia, sillä mitenkäs se menikään se yksi viisaus? Taisi olla Martti Luther joka sen sanoi:
Vaikka tietäisin maailmanlopun tulevan huomenna,
tänään istutan omenapuun.

17.6.2011

Energiansäästäjä

"Iloitaan tapauksesta niin suuresti, että keitetään tee. Juotaessa teetä havahdutaan ja kauhistutaan.
Jälleen on kulutettu energiaa. " - M.A. Numminen / Energiansäästäjä

Olin juuri tunnin sauvakävelyllä lähes kahden kuukauden liikkumattomuuden jälkeen. Pysyin pystyssä ja pääsin eteenpäin. Tästä se lähtee taas, tuli hyvä mieli. Mietiskelin kävellessä kaikenlaisia asioita, ja erityisesti sitä miten "pientä elämää" olen koko elämäni elänyt. Rauhallinen tahti, kiireetön meininki, vaatimaton talous, pienet kuviot ja halvat huvit, siinä elämäni raamit.

Kun joitakin vuosia sitten löysin "leppoisuusatteen" ja Tom Hodgkinsonin kirjat Joutilaisuuden ylistys ja Vapauden ylistys, tuntui kuin olisin tullut kotiin. Vihdoinkin se, millainen olin aina ollut  - ja mistä olin lapsuudestani lähtien saanut moitteita - olikin jotain hyväksyttävää ja jopa tavoittelemisen arvoista. Ainakin yhden englantilaisen toimittajan mielestä. Kohtuullistaminen ja leppoistaminen eivät siis ole koskaan olleet minulle tietoisia valintoja, vaan luonne. Päinvastoin kuin niin monet, en ole koskaan sinne oravanpyörään joutunutkaan, mistä niin monet uupuneina ja kyllästyneinä hyppäävät pois tehden tietoisen elämänmuutoksen kohti vähempää kulutusta ja parempaa elämänlaatua.

Olkoonkin tämä "vähemmän on enemmän" -elämäntapa nykyään kuinka hyväksytty juttu tahansa, en voi olla edelleen tuntematta tiettyä huonommuutta. Ja onhan tätä downshiftingia a.k.a löysäilyä kritisoitukin (hyviä blogikirjoituksia aiheesta esim. täällä, täällä ja täällä). Kritiikki osuu kohteeseen oikein tehokkaasti, jos pohjalla on syvään juurtunut käsitys siitä, että oikeasti kyseessä onkin vain laiskuus ja saamattomuus. Olenko edes "oikea" downshiftaaja, jos minulla ei ole kokemusta ajankäytön ja voimavarojen maksimaalisesta hyödyntämisestä, tehokkuusajattelusta, ruuhkavuosista ja kulutusrumbasta?

Huomaan kysymyksen olevan täysin epäolennainen, ja runsaasti aikaa sekä energiaa kulutetun sen pohtimiseen. Säästäkseni yllämainittuja annan puheenvuoron M. A. Nummiselle, jonka novelli Energiansäästäjä kiteyttääkin mainiosti tässä kirjoituksessa käsittelemäni elämäntavan ydinajatuksen.
Maataan hiljaa vuoteessa. Yritetään olla kääntyilemättä. Jos käännettäisiin kylkeä, kuluisi energiaa ja se olisi vastoin jaloja pyrkimyksiä. Halutaan tulla toimeen yhdellä aterialla, joka saadaan työpaikasta. Työstä tultua asetutaan vuoteeseen siten, ettei tarvitse kääntyillä. Vapaa-ajat vietetään sängyssä liikahtamatta. Säästetään, kuluu hyvin vähän energiaa.

16.6.2011

Vastustamattomat valkosuklaakeksit


Tämä on yksi kaikkein ihanimmista cookie-resepteistäni. Erityisherkku erityistilanteisiin. Pure love!

Valkosuklaa-macadamiakeksit

250 g voita
2,5 dl fariinisokeria
2 tl vanilliinisokeria
1 (luomu!) kananmuna

1 tl suolaa
2 tl leivinjauhetta
5 dl vehnäjauhoja
300 g valkosuklaata
150 g macadamiapähkinöitä

Vatkaa pehmeä voi ja sokerit kuohkeaksi. Lisää kananmuna joukkoon vatkaten. Sekoita kuivat aineet eri kulhossa ja lisää ne sitten tuohon voi-sokeri-munaseokseen. Rouhi pähkinät ja suklaa melko isoiksi paloiksi ja sekoita ne taikinan joukkoon. Laita taikina hetkeksi jääkaappiin ennen kuin alat pyöritellä siitä palleroita leivinpaperille. Viileää taikinaa on helpompi käsitellä, kun se ei sula heti sormiin.

Asettele noin saksanpähkinän kokoiset taikinapallerot aika väljästi leivinpaperille ja painele ne tasaisen litteiksi. Paista 200c lämmössä noin 10 minuuttia. Ota rohkeasti keksit ulos uunista, vaikka ne näyttäisivät vähän raaoilta, mutta älä koske niihin lämpiminä! Jäähtyneet keksit muuttuvat herkullisen, suussasulavan sitkaiksi keskeltä ja rapeiksi reunoilta, ja isot pehmeät valkosuklaapalat ovat kielellä kuin pieni matka taivaaseen.

*

This White Chocolate Macadamia Cookie recipe is defenitely one of my favourites!

Heavenly White Chocolate-Macadamia Cookies

250 g butter
2,5 dl brown sugar
2 ts vanilla sugar / extract
1 (organic!) egg

1 ts salt
2 ts baking powder
5 dl flour
300 g white chocolate
150 g macadamia nuts

I'm sure you know what to do with these ingredients. No, do not eat them. Whip soft butter, sugars and the egg together. Mix dry ingredients together in some other bowl and then mix these two together. Chop the chocolate and the nuts in quite large bits and mix them to the dough. Make little, walnut sized mounts, flatten them and bake about 10 minutes in 200 celcius. Don't touch while they're still warm or they'll break. When they're ready, they should be deliciously crisp at the edged and mouthwatering and chewy in the middle. And the big, soft white chocolate chunks are indeed heavenly as they melt on your tongue. Pure love! (That's quite funny actually, since pure means to bite in Finnish.)

15.6.2011

Ujopiimä

On pitänyt kirjoittaa siitä Anna Järvisen konsertista. Tuppaa jäämään, sellaiset mitä pitää. Eikä minulla oikeastaan siitä konsertista ole sen enempää, kuin se mitä on jo sanottu: kaunis, ihana Anna ja se kuuma basisti.

Mutta se että menin.

Oli kauhean korkea kynnys lähteä. Meinasin pudota sieltä ennen kuin pääsin kapuamaan yli. En saanut ketään mukaani, ja asiat menivät solmuun monella tavalla. Minä menin solmuun. Tai ehkä olin solmussa jo alunperinkin, mutta huomasin sen vasta ihmisjoukon keskellä. Yritin keksiä vaikka mitä tekosyitä, että en olisi päässyt lähtemään. Onneksi olin ostanut liput ennakkoon, se sentään piti kiinni suunnitelmassa. Ja se, että uskoin kokevani jotain tärkeää.

Ja koinkin. Musiikki kosketti, avasi ovia joiden en tiennyt olevan suljettuina. Oli merkillistä kokea jotain niin henkilökohtaista, emotionaalisesti latautunutta ja intiimiä kaikkien niiden vieraiden ihmisten puristuksessa, ihan yksin. Viimeistään tuon konsertin myötä huomasin, että olen ihan kamalan ujo. Ei uskoisi, kun näkee ja kuulee minun esiintyvän sosiaalisissa tilanteissa. Paino sanalla esiintyvän. Vasta kun luin psykoterapeutti Juhani Mattilan kirjaa Ujoudesta, yksinäisyydestä, ymmärsin tätä ilmiötä paremmin. Oli vapauttavaa tajuta, että vaikka on iloinen, sosiaalinen ja verbaalinen eikä pelkää esiintyä, niin silti voi olla ujo.

Eikä ujous itsessään ole ongelma - vaikka siitä voi seurata ongelmia, kuten elämän ja elinpiirin kohtuuton kaventuminen - vaan ujouden pitkällinen piilottaminen ja tästä johtuva sisäisen herkkyyden rikkoutuminen. Mattila kirjoittaa: "Monikerroksisten roolien taakse kätkeytyminen on pääsyy henkiseen yksinäisyyteen, joka pitkän päälle johtaa masennukseen." Hän tarjoaa kirjassaan avuksi yhteyden luomista ujoon persoonaan ja uusille poluille lähtemistä, uusien valintojen tekemistä. Mattilan kirjassa kerrotaan vielä, että suuri osa ujoudesta jää tunnistamatta, koska se ilmenee monilla pelkkinä fyysisinä oireina. Minullekin tämä on tuttu mekanismi. Päänsärkyä, vatsakipuja tai sydämentykytyksiä voi olla vaikea tulkita ujoudeksi.

Kun olin lopulta saanut raahattua itseni (rimpuilevana ja vastahakoisena) paikalle, voin todellakin fyysisesti huonosti ja sain keskittyä pelkästään pysymään pystyssä. Tunsin sellaista epämukavuutta (ahdistusta?) jo jonottaessa sisään, että hieman lakonisesti ajattelin olevani mieluummin suolentähystyksessä kuin siellä, kaikkien niiden ihmisten joukossa. Kaikkien niiden mielenkiintoisten, kauniiden ja iloisten ihmisten joukossa, joita ei tietysti yhtään jännittänyt, ja joille erilaiset sosiaaliset tilanteet ovat ihan arkipäivää.

Esiintymislavan läheisyyteen päästyäni sain huippuhyvän paikan suoraan Anna Järvisen edestä. Olimme katse-etäisyydellä toisistamme, mutta en kehdannut tuijottaa. Olin siis katsomassa valokeilassa esiintyvää taiteilijaa kymmenien ellei satojen ihmisten muodostamassa yleisössä, enkä kehdannut tuijottaa! Kun musiikki alkoi, tunsin vain pakahduttavaa tarvetta itkeä. Liikutun niin pirun helposti, ja sitten sille ei enää mahda mitään. Pelkään ilmeisesti että jos päästän vähänkin irti ohjaksista, en pysty enää lopettamaan. Kyyneleet valuivat pitkin kasvoja ja purin huulta. Olen niin herkkä, joten teeskentelen kiveä. Ihmiset lauloivat ja tanssivat, ja minä olin menossa mukana kuin ladon seinustalle jäätynyt rautakanki.

Jaa että miksen koskaan käy missään?

Olen saanut täksi kesäksi paljon ilahduttavia kutsuja erilaisiin tapahtumiin. Aion mennä. Siedätyshoitoa. Menen ja olen niin paniikissa kuin uskallan ja niin ujo kuin pystyn. Annan palaa, nyt irrotellaan. Ehkäpä syksyn tullen uskallan jo heiluttaa käsiäni musiikin tahdissa, iskeä silmää ihanalle basistille.

*

Shy Pie

A few weeks ago I was in a concert. I loved it. The singer Anna Järvinen was incredible and she had a cute basist. I was terrified. I'm reading a book about shyness and loneliness and it has made me realise how utterly shy I am. No one can tell though, I don't seem like it when I'm interacting with people. Anyway, I truly loved the concert. And the basist.

14.6.2011

Paasausta ennustamisesta


Törmäsin viime viikolla naiseen, joka väen väkisin, epätyydyttävässä elämäntilanteessa haparoidessaan, halusi jonkun kertovan hänelle mitä hänen tulevaisuudessaan tapahtuisi. Ja hän halusi että se henkilö olen minä. Kyseessä oli keski-ikäinen, korkeassa asemassa oleva, akateemisesti koulutettu nainen. En väsy ihmettelemään sitä, miten jotkut voivat päästä elämässään materaalisesti niin pitkälle ja säilyä sisäisesti niin kypsymättöminä ja naïveina sanan kielteisessä merkityksessään. Miksi ihmiset ylipäätään haluavat saada selville tulevaisuutensa?

Suhtaudun ennustamiseen aika kiihkeästi. En pidä siitä. Viihde, kulttuuri ja taide ovat mielestäni antoisa muoto käsitellä asiaa, mutta ilmiönä se, että olisi olemassa jokin ennalta määrätty tulevaisuus, jonka joku ulkopuolinen henkilö voisi meille paljastaa, herättää minussa vastustusta. Enkä kirjoita tätä ennakkoluuloista tai tuntemattoman pelosta käsin, näkökulmani ei nojaa tieteeseen eikä raamattuun. Uskokaa pois että olen ollut asian kanssa tekemisissä enemmän kuin tarpeeksi.

Tarkoitukseni ei ollut äityä paasaamaan. Vaikka se onkin hyvää harjoitusta, yleensä pelkään ilmaista mielipiteitäni. Halusin vain sanoa, että uskon siihen, että elämällä aidosti läsnä tässä hetkessä ja tekemällä mahdollisimman tietoisia valintoja (koskivat ne sitten ravitsemusta, elämäntapaa, ihmissuhteita tai asenteita) luomme tulevaisuuttamme joka hetki. Sekä omaamme, että maailmamme tulevaisuutta.

Eli jos se olit sinä, joka viime viikolla kiukuttelit minulle siitä, että en tiennyt kertoa mitä parisuhdetilanteessasi tulisi tapahtumaan tai mitä sinun pitäisi tehdä jotta saisit ohjailtua tilanteen sellaiseksi kuin itse halusit, (mikä muuten oli mielestäni aivan mahdotonta), niin hellät terveiset. Grow up.

13.6.2011

Kirjoitan paikkani maailmaan

(translation in English below)


Aloin perjantaina kirjoittaa ensimmäistä dekkariani. Mielenkiintoinen valinta sinänsä, sillä en ole mikään dekkarien ystävä. Erityisesti kaikki realistiseen nykymaailmaan sijoittuvat dekkarit edustavat sitä tyylilajia, mitä en jaksa lukea. Sen sijaan vanhat kunnon Agatha Christiet ovat kesäistä herkkua parhaimmillaan. Mutta nyt ei ollut mukavan leppoisaa murhamysteeriota käsillä, joten piti tarttua kynään omin käsin.

Muistan tätini siteeranneen minulle lapsena jotain kirjailijaa, joka oli sitä mieltä, että jos hän haluaa lukea hyvän kirjan, hänen on kirjoitettava se itse. Ikävä kyllä minun tapauksessani asia ei ole ollut näin. Miten harmillista. Todennäköisesti jos minua ei olisi lellitty pienestä pitäen muiden kirjoittamilla erinomaisilla teoksilla, olisin julkaissut jo pitkän liudan omia tarinoitani.

Ystäväni käväisi kylässä muutama päivä sitten ja kertoi katsoneensa televisiosta kirjailija Isabelle Adelesta Isabel Allendesta kertoneen ohjelman. Adele Allende kertoi tunteneensa koko elämänsä ajan tiettyä vierautta ja ulkopuolisuutta elämässä. Hän sanoi kirjoittavansa, jotta hänellä olisi oma paikka maailmassa. Se osui.

Hassu juttu muuten, mutta en ollut koskaan aiemmin edes kuullut tuota nimeä, mutta juuri ystäväni vierailua edeltävänä yönä näin unta, jossa minulle luettiin tosi vaikuttavaa kirjaa. Sain herättyäni sanatarkasti ylös ensimmäiset lauseet, mutta loppu tarinasta liukeni unihiekkojen myötä mielestäni.

Kirja alkoi näin:
Kolme viikkoa sitten Adele hajosi. Hän lakkasi puhumasta. Ajan tutkiminen oli johtanut siihen, että hän tunsi kadottavansa itsensä.

Odotan malttamattomasti jatkoa joka yö. Ja aion ostaa sanelukoneen sängyn vierelle.

// edit. Rakas lukihäiriöinen ystäväni ei sitten ollut ihan muistanut kirjailijan nimeä oikein. Hymyilyttää ja tulee mieleen Tallinnan matkat Tallnik-laivalla ja hieno elokuva Forrester Jump. Googletin ja löysin mystisen Adelen sijaan Henkien talon kirjoittaneen Isabel Allenden. :)

*

I write a place for me to live

At Friday I started writing a detective story. It's quite odd, since I don't really like to read them. Especially, if the story is somewhat realistic and located in the modern world, I wont read it. Instead I love good old whodunits byt Agatha Christie. They are such a perfect summer reading. And since I didn't have any at hand, I started to write one of my own.

My aunt used to quote some famous writer to me when I was a child. "If I want to read a good book, I'll have to write it myself." Sadly I had so many good books available as a child, so I didn't really have a need to finish any of my own novels.

A friend of mine visited me a few days ago and told about a document she'd seen on tv. It was about an  author called Isabelle Adele Isabel Allende. Adele Allende had talked about an isolation and loneliness she'd always felt and that the reason she wrote was to create a place of her own. I totally identified with that.

Quite funny actually, but I didn't know anything about Isabelle Adele, I'd never even heard her name before. But I had a intriguing dream just a night earlier when I met my friend. Someone read me a book in that dream. When I woke up I managed to write down the first sentences, but the rest was lost for good. I'm planning to buy a dictaphone in case I get to hear the rest of it at some other night. This is how the book begun:
Three weeks ago Adele shattered. She ceased speaking. Exploring time had made her feel she was losing herself.

// edit. The reason I'd never heard about that writer was tha fact she doesn't exist. My dear friend had remembered the author's name incorrectly. It's supposed to be Isabel Allende. :)


Kesämökin kaipuu


Olen potenut kaipuuta maallemuuttoa ja omaa taloa kohtaan siitä lähtien, kun muutimme rivitaloon. Olen kasvanut kerrostalossa, eikä meillä ollut kesämökkiä kun olin pieni. Aikuistuttuani olen ilmeisesti alitajuisesti valinnut kumppanini sen mukaan, kenellä on suvussa idyllisimmät tilukset ja järvenranta saunat, joten joka vuosi olen päässyt nauttimaan kesästä luonnon läheisyydessä perinteisen mökkeilyn merkeissä. Paitsi nyt.

Tämä taitaa olla ensimmäinen kesä elämässäni, kun rentouttavia retkiä maaseudulle ei ole tiedossa. Mitenköhän tästä oikein selvitään?

12.6.2011

Raparperihyve


Tämä on perinteinen, ehdoton kesäherkkuni. Raikasta mutta herkullista. Maistuu lapsuuden kesiltä mummolassa. Tuo mieleen siilien tuhinan talon vierustalla, majassa nukutut yöt ja uimareissun jäljiltä hiekkaiset jalkapohjat.

Raparperihyve

noin 5 raparperin vartta
1 dl sokeria

Kuori ja pilko raparperit kulhoon. Sekoita sokeri raparpereihin ja anna imeytyä noin puoli tuntia.

200 g voita
6-8 dl kaurahiutaleita
2 dl sokeria

Sulata voi kattilassa ja lisää sokeri ja kaurahiutaleita niin paljon, että seos on melko irtonaista, mutta jähmeää. Sekoita huolellisesti että voi imeytyy tasaisesti kaurahiutaleisiin. Paista 200 asteessa noin 30 minuuttia, tai kun pinta on kauniin ruskea.

Tarjoile lämpimänä kylmän vaniljajäätelön tai vaniljakastikkeen kanssa. Hyvää myös kylmänä ja maidon kanssa.

*

This is my favourite, traditional Finnish summerly desert. Very fresh and delicious. It tastes like childhood summers spent at granny's cottage. It reminds me of sniffling hedgehogs, sleeping in a blanket tent (self-made) and sand covered feet after swimming in the sea.

Rhubarb bake (a straight translation is  Rhubarb virtue, that's funny, right?)

about 5 rhubarb stalks
1 dl (or cup or what ever) sugar

Peel and chop the rhubarbs to even pieces. Mix the sugar and rhubarb pieces in a bowl and leave it be about 30 minutes. (If you're busy you don't have to wait. It doesn't really matter.)

200 g melted butter
6-8 dl oatmeal / rolled oats
2 dl sugar

Melt the butter in (I'd like to say a cauldron, but most of you don't have one I guess) a kettle and add the oatmeal and sugar. The mixture should be quite sturdy but loose (laughing at my diction?). Make sure the butter is evenly merged with the oatmeal. Bake about 30 minutes in 200 c (sorry, I have no idea about Fahrenheits and such, but I do know something about that fragrance of Christian Dior, that's called Fahrenheit, I used to love it and everyone who smelled like it, but that's a long time ago...).

When warm, serve with vanilla ice-cream or vanilla sauce. Some prefer it cold and with milk. Some eat only the topping...

Sorry about my rambling. I don't know what happens when I write English, I guess some weird part of my brain takes control and makes me crank out bad jokes and associations about what ever is preserved in the dark corners of my subconscious...


Yhden elämän ihmiset


Olen jostain syystä ollut tosi vähän koneella viime aikoina. Blogit eivät ole jaksaneet kiinnostaa, koska blogger on tehnyt sekä kommentoinnista että kuvien lisäämisestä yhtä tuskaa. (Oh Bugger, Blogger!) Ja sitten huomaan hakevani koko ajan jotain muuta. Haluaisin että minulla olisi selkeä, asiallinen ja omintakeinen tyyli, jota seuraisin johdonmukaisesti, mutta poukkoilen kuin taimen rantavesikössä. Blogi on armoton peili. Muutan tyyliä, otetta ja lähestymistapaa melkein yhtä usein kuin asuntoa. Tai no, vähän useammin.

Nyt olen kuitenkin hurahtanut polaroideihin, ja haluaisin pitää blogia, jossa jaariteltaisiin vähemmän ja oltaisiin asian ytimessä enemmän. Haluaisin kirjoittaa useammin ja lyhyemmin ja pienemmillä paineilla. Ystäväni Facebook-statuksessa luki tänään näin: There's a thin line in between "I should make a status about that" and "I should talk to a therapist about that". Samaa voisi ehkä soveltaa näihin blogiteksteihin. Tai sitten ei. Ehkäpä bloggailu itsessään on terapiaa.

Odotan tutkielmaa tai väitöskirjaa aiheesta "Blogin kirjoittamisen vaikutus ihmisen minäkuvaan ja vuorovaikutussuhteisiin". Ilmoittakaa kun sellainen on saatavilla, kiitos.

Jokin Arja Tiaisen runo on ollut kielenpäällä monta päivää. Vähän samalla tavoin kuin melodian pätkä kaikuu takaraivossa, mutta ei saa mieleen mistä laulusta on kysymys. Siinä runossa puhutaan yhden elämän ihmisistä, niistä joilla on vain yksi mielipide, yhdet suunnitelmat, yksi polku. Mietin että onko niitä oikeasti olemassa?

9.6.2011

Kateuden siemeniä


Aurinkoista kesää vaan. Meillä tuntuu kaikki menevän päin helvettiä. Vaikka toki, tarinan voi aina kertoa niin monella tavalla. Humoristisesti irvaillen, zeniläisittäin hetkahtamatta tai liioitellen, itsesäälissä piehtaroiden.

Tämä on nyt tällainen vaihe. Että kun tilaa postimyynnistä verhotankoja, niistä puuttuu osia, kun pysäköi auton sallitulle paikalle siten kuin on sen aina kuuden vuoden ajan siihen pysäköinyt, saa sakon koska auto on väärässä asennossa. Muissa autoissa ei ole sakkoja, vaikka ne ovat samassa asennossa. Ovat aina olleet niin. En löydä liikennemerkkiä enkä ilmoitusta kilometrien säteellä, joka kertoisi käytännön muuttuneen. Niistä isommista asioista en jaksa edes mainita. Leikin että niitä ei ole. Piristäydyn vanhan kansan elämänohjeella: jos siitä selviää rahalla, niin se on halpaa.

Sitä paitsi, olen eronnut nainen. Täytyy oikein pysähtyä hengittämään tuon leiman jälkeen. Se sopii niin huonosti lapsenkaltaiseen imagooni. Mutta olen kuitenkin, ja tänään jouduin käymään siellä, minkä jätin taakseni joitakin vuosia sitten. Omin käsin rakennettu, itse suunniteltu ja toteutettu. Minun kielot ja syreenit ja vadelmat ja raparperit, joiden pistokkaat eivät suostu juurtumaan tänne uuteen. Minun persikka- ja päärynäpuuni, minun... rikkoutuneet unelmani.

Kaikki oli nyt niin kaunista ja hienoa, paljon hienompaa kuin silloin koskaan. Nyt oli uima-allas ja trampoliini, puukeinu vanhan pihlajan kupeessa. Suomalainen kesäunelma. Koti maalla, lähellä kaupunkia.

Mietin kateutta ja katkeruutta, niiden syvempää olemusta. Kateus on sitä, että toisella on jotain mitä itse haluaisi ja katkeruus sitä, että tuntee menettäneensä sen ilman että on itse voinut vaikuttaa asioihin. Kumpikaan ei pidä tässä tapauksessa paikkaansa, joten Anna Järvistä lainatakseni:
Älä katso taakse tyttöni mun, helposti vain surut näkee näin.  
Sitten me tehtiin pojan kanssa mummon reseptillä raparperihyvettä (kiitokset hyvistä raparpereistä exän uudelle puolisolle) ja istutettiin omalle ikkunalle pitkä rivi värikkäitä kukkia ja pari murattia. Ja naurettiin vähän sitä, että unohdettiin yksi lavallinen ostamiamme kukkia sinne kauppaan. Ja katettiin pihaterassille iltapalat. Kohta mennään sinne nautiskelemaan raparperihyvettä vaniljakastikkeen kanssa. Ja samalla voidaan ihalla sitä mitä meillä on. Ihana pieni piha, jossa ei tänä kesänä kasva edes nurmikko, mutta ikkunalla on kukkia.

5.6.2011

Nocturne


5.6.2011 / 3:26

Uni antaa odottaa itseään. Huoneessa on kuuma. Avaan ikkunan selälleen ja työnnän vanhan päiväkirjan väliin. Huoneessa tuoksuu ruusulle ja meiramille. Makaa sängyssä ja tunnen olevani viidakossa. Kymmenistä eri lajeista koostuva lintukuoro pauhaa kakofonista sävelmää. Nauran ääneen, kun nokkava pari lennähtää läheiselle rännille riitelemään. Jäkäjäkäjäkä. Miksi inhimilliset eläimet ovat hauskoja ja eläimelliset ihmiset säälittäviä?

Mietin C-duurin sävelten välisiä suhteita, intervallien värejä ja planeettoja. Mietin blogiasetuksia, ranskalaisia maalaistaloja ja sitä, että sanoin ystävälle päivällä puhelimessa: "varo vasenta rintaa, se haluaa julkisuutta."

Nousen ja menen alakertaan keittämään ison kupillisen vahvaa kaakaota. Lorotan maitoa kattilaan, sekoitan joukkoon jauhettua kaakaopapua ja intiaanisokeria. Kun kaadan juoman mukiin, kattilan pohjaan jää nahka. Aina jää. Ihmettelen miten usein kattilaan kaatuu täsmälleen oikean määrän maitoa mittaamatta.

Syön sängyssä kaurajunttaa ja juon kaakaon. Selailen Maalaisunelmia ja päätän tehdä joskus mansikkamarenkikakun. Laitan lehden pois ja sammutan yövalon. Kiemurtelen ja yöpaita rullautuu kiristäväksi makkaraksi lanteille. Riemastuen tajuan voivani heittää sen kokonaan pois. Asetun uudelleen.

Makaan.
Linnut.
Ajatukset.