Blogi on muuttanut!

Tervetuloa tutustumaan uusiin kotisivuihini ja uuteen blogiini, joka on Hullujen teekutsujen luonnollinen jatkumo. Uudessa blogissani kirjoitan pääasiassa itsetuntemukseen, elämäntaitoon, arkipäivän henkisyyteen, tietoiseen läsnäoloon, itsensä rakastamiseen ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin liittyvistä asioista. Blogin avajaisten kunniaksi arvon myös lähiaikoina lukijoiden kesken ihania luonnonkosmetiikkatuotteita. Toivottavasti nähdään siellä!



12.5.2011

Vettä elefanteille (ja verta vampyyreille)


Ehkä tuo vampyyrivertaus on huono ja harhaanjohtava, sillä en ole verenhimoinen, vain pahasti aneeminen. Veriletut olivat lapsena koulussa se ainoa ruoka, jota en pystynyt nielemään. Mutta edustan sitä psykologista koulukuntaa, jonka mielestä tarinat (narratiivisuus), symbolit, mytologiset hahmot ja erilaiset vertauskuvat auttavat saamaan etäisyyttä asioihin, antavat uusia oivalluksia ja lisäävät voimavaroja oman tilanteen käsittelyyn. Siksi käytän mielelläni metaforia. Sitä paitsi ne ovat mielestäni kiehtovia.

Eilinen päivä meni sairaalassa veritankkauksessa. Itse tippakanyylin saaminen suoneen oli, kuten aina, oma, aikaa vievä projektinsa. Yrityksen ja erehdyksen kautta. Jos jotain positiivista tässä haluaa nähdä, niin minulla on lapsen kädet. Suonen suonta ei ole näkyvissä, ja vitsikkäitä lääkäreitä lainaten, “onko niitä edes olemassa?”

En ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut tai puhunut julkisesti näistä asioista, ja se pelottaa edelleen. Jotenkin nolottaa. Kauhea porina päässä: “ketä kiinnostaa jotkut sairaskertomukset”, “vastenmielistä”, “sääliäkö kerjäät” ja “älä valita”. Ja silti, olen halunnut avata tämän asian näin.

Sairaalassa oli hyvää aikaa lukaista kirja “Vettä elefanteille” (kirjoittanut Sara Gruen). Ihana tarina. Juuri sellainen, mikä vie ajatukset kivasti pois siitä mitä ei halua ajatella, juuri sellainen jota ei viitsi laskea käsistään, ja jonka viimeisillä sivuilla alkaa hidastella, ettei kirja loppuisi liian aikaisin. Ja sitten se sen kuitenkin tekee.

Pidin kirjan rakenteesta, siitä miten vanha ja nuori Jacob vuorottelivat, ja miten hyvin tarina pysyi kasassa tästä huolimatta. Värikkäät ja todentuntuiset kuvaukset sirkuksen elämästä herättivät vanhoja muistoja. Kun olin lapsi, Sirkus Finlandia palasi vuosi vuoden jälkeen ikkunani alle, ja olin siellä kuin kotonani. Leikin sirkuksen johtajan tyttären Annan kanssa, muistan vieläkin sen partavaahdon tuoksun, joka jäi vaatteisiini ja hiuksiini, kun heittelimme toisiamme vaahdolla, jota norsu käytti esityksessä ajellessaan klovnin kasvoja. Muistan ponin joka potkaisi minua vatsaan, muistan merileijonat värikkäine palloineen ja muistan sen ihanan, viisaskatseisen, mutta veijarimaisen elefatin, joka veti äidiltä lainassa olleen nahkahanskan kädestäni ja söi sen. Tein paljon kaikenlaista tuolla sahanpuruilta ja hevosen virtsalta tuoksuvassa maailmassa, ja järjestin sirkusesityksiä myös kotipihallamme oikean sirkuksen mentyä, mutta en koskaan kantanut vettä elefanteille.

2 kommenttia:

  1. Elämäähän ne sairaudetkin ovat. Sairauden ja heikkouksien salaaminen johtaa siihen, että niitä pitää salata. Toisaalta on ymmärrettävää, että aina ei näistä halua puhua.

    Uh, kanyylin laitto on ihan kamalaa. Minulla on sama ongelma verisuonien kanssa, mutta ajan myötä olen huomannut, että pätevä henkilö löytää sen suonen tunnustelemalla. Herkät näpit tai muuten vain herkemmät aistit... enää en anna suoniani räplätä vähääkään epävarman henkilön.

    Minäkin pidän metaforin kertomisesta. Kaiken kaikkiaan vertauskuvat ja tarinat auttavat jaksamaan vaikeissa tilanteissa. Sitäpaitsi esim. blogissa ei tarvitse kaikkea kertoa yks-yhteen. Itse ainakin kirjoitan joistakin asioista vertauskuvin, tärkeintä on, että jälkikäteen pystyn itse palaamaan siihen asiaan ja minulle ne vertauskuvat avautuvat tietenkin omalla tavallani.

    VastaaPoista
  2. Ihanaa! Kommenttisi palautui takaisin, pelkäsin jo että se oli kokonaan menetetty tuon Bloggerin toimintahäiriöiden vuoksi.

    Mun suonien kanssa on se ongelma, että ne eivät näy eivätkä tunnu, ja sitten kun jonkun saa ongittua esiin, se karkaa tai hajoaa, yleensä molempia, kun kanyyli on työnnetty sisään. Mutta kaikkeen tottuu, eikä tuo nyt muuta haittaa, kuin on vaan kovasti aikaa vievää hommaa. Yllätyin iloisesti, kun Meilahdessa oli otettu käyttöön vanhat kunnon keinot, ja suonia houkuteltiin esiin lämpöhauteella, ihan perinteisellä kaurapussilla. Millaisiakohan metaforia tästä saisi. :)

    VastaaPoista

♥ Say hello or leave a comment, please! ♥ Ilahdun moikkauksista ja kommenteista! ♥