Blogi on muuttanut!

Tervetuloa tutustumaan uusiin kotisivuihini ja uuteen blogiini, joka on Hullujen teekutsujen luonnollinen jatkumo. Uudessa blogissani kirjoitan pääasiassa itsetuntemukseen, elämäntaitoon, arkipäivän henkisyyteen, tietoiseen läsnäoloon, itsensä rakastamiseen ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin liittyvistä asioista. Blogin avajaisten kunniaksi arvon myös lähiaikoina lukijoiden kesken ihania luonnonkosmetiikkatuotteita. Toivottavasti nähdään siellä!



28.5.2011

Satumaasta salakuljetettua


On sateista ja ihanaa ja aion mennä tänään kuuntelemaan Anna Järvisen eteeristä ääntä Korjaamolle. Jos vaikka korjaantuisin siellä samalla. Hämmentävän ihana lauantaiaamu. Heräsin jo viideltä, ja huone oli täynnä tilaa ja valoa, valkeat verhot leyhyivät aamun raikkaassa tuulessa. Vaivuin vielä monta kertaa pehmeään uneen, sellaiseen kevyen painottomaan tilaan, missä kaikki on täydellisen hyvin juuri nyt.

Kuulin taas unissani outoja lauseita kuten, "hyväilyn aiheuttaman turhautumisen jälkeinen räjähdys" ja "en halua olla mikään rasittava ohjelmanumero, vaan ystäväsi." Usein kuulen unissani musiikkia ja joskus olen saanut joitakin runoja tai laulunpätkiä taltioitua. Se on kuin saisi salakuljetettua satumaasta hiukkasen keijupölyä taskunsa pohjalla.


27.5.2011

Drulonin linnan puutarhassa


Rakastan näitä iltoja sateen jälkeen, kun ilma on makeaa ja valo hyvin merkillistä, epätodellista, vähän vinksallaan. Tein tänään pitkästä aikaa vähän töitä ja sen jälkeen vietin vapaa-aikaa. Ihan niin kuin normaalit ihmiset.

Sitten istuin iltaa yksin, kynttilöiden ja lyhtyjen keskellä. Tuoksulampussa paloi patsuli, ja nautiskelin bisarria iltapalaani (= kylmiä nakkeja, Samsaran ruisvuokaleivän kuiva kannikka, kylmää jasmiiniteetä, mustikoita ja pieni tilkka Irish Cream -kermalikööriä) kaikessa rauhassa. Olisi varmaan pitänyt valokuvata tämä kulinaristinen taideteos, mutta en edes periaatteessa pidä siitä, että alkaisin blogia varten taltioida jokaista tilannetta tai suupalaa.

Ja edelleen taitavasti normaaleja ihmisiä jäljitellen katselin televisiosta puutarhaohjelmaa. Lumouduin täysin sekä ranskalaisista puutarhoista, että kielestä, jota opiskelin 7 vuotta, ja jolla osaan sanoa lähes virheettömällä aksentilla kaksi lausetta ja pari hassua sanaa, kuten "tuledö". En muista miten se kirjoitetaan, mutta se on suomeksi "molemmat". Muistaakseni.

Drulonin linnan puutarhassa oli todella mielenkiintoisia taideteoksia, kuten kiviset ihmiset, jotka kurkistavat esiin uima-altaasta, ja Ephrussi de Rotschild vaikutti viehättävän eksentriseltä persoonalta trooppisine eläimineen ja Maria Antoinette pukuineen. 1600-luvun keittiöpuutarhoista opin muun muassa, että on olemassa aivan kananmunan näköinen munakoiso. Ja sanotaan vielä, että television katsominen ei ole kehittävää. Tunnen sivistyneeni hengästyttävän paljon yhdessä tunnissa!



23.5.2011

Keijuystäviä

Ihana sade. Omenapuut, tuomet ja syreenit kukkivat. Kielot tuoksuvat keittiössä ja muumimammamukissa höyryää jäähtynyt appelsiinitee. Tästä minä nautin! Jos olisin keiju, olisin varmasti veden keiju. Sadesää vetää puoleensa vastustamattomalla voimalla. Kaikki näyttää pehmeältä, kosteaa ilmaa on ihana hengittää ja ympärillä tuoksuu herkulliselta ja raikkaalta. Kävelyllä hiukset kihartuvat miten haluavat ja harmaan taivaan eri sävyt hellivät silmiä.

Tämä keijuasia on ollut mielessä jo pari viikkoa, siitä lähtien kun tapasin pitkästä aikaa ihan rauhassa erästä ystävääni. Kun istuin raitiovaunussa matkalla kotiin, tajusin, että tunsin oloni aivan samanlaiseksi kuin Sookie Stackhouse (Southern Vampire Mysteries -kirjasarjasta) silloin, kun hän on ollut verisukulaistensa lähettyvillä. Tämä oli minusta erityisen vitsikästä siksi, että ystäväni kysyi ennen tapaamistamme mikä minun veriryhmäni on, ja että haluanko nähdä hänet vain siksi, että hänen veriryhmänsä on sama kuin minun. Ok. Ystävälläni on hurmaava huumorintaju. Eipä ollut tullut mieleenkään tämä seikka.

Sookie on siis True Blood -sarjan sankaritar ja 1/8 keiju. Charlaine Harrisin luomassa maailmassa keijut ovat vahvoja, omalaatuisia ja julmiakin olentoja, mutta niillä on tiettyjä jännittäviä erityisominaisuuksia, ja he ovat hyvin sukurakkaita. Keijut jakautuvat elementtien mukaan eri heimoihin tyyliin veden keijut, ilman keijut jne. Harrisin vampyyrit kokevat keijut täysin vastustamattomiksi, ja keijujen veri on heille humalluttavaa, niin kuin huumetta. Ehkä juuri tämän vuoksi keijut ovat kuolemassa sukupuuttoon ja välttelevät vampyyrejä kaikin keinoin.

Tapaamisemme jälkeen kirjoitin ystävälleni näin:
Joten ehkä se on se veriryhmä tai jokin, mutta jollain henkisillä, emotionaalisilla ja ties millä muilla tasoilla tunnen jotenkin uusiutuvani tai latautuvani lähelläsi. Toivottavasti se ei tarkoita sitä, että minä olen se vampyyri, joka kaappaa voimasi ja valosi, sillä mieluummin ajattelisin että olisit minun kindred, kaltaiseni, ja että vaikutus olisi vähän sama kun noissa kirjoissa, joissa keijut tavallaan lataavat, parantavat ja nostavat toistensa elinvoimaa pelkällä läsnäolollaan.

*

Faery Friends

I spent some time with my dear friend, whom I hadn't seen for a while. Since I've been ill for almost a month now, and his presense invigorated and enhanced my condition, I immediately saw an allegory here. I felt like Sookie Stackhouse (from True Blood) when she's near her fairy relatives. And because we share the same blood type (he asked, not me) with this friend of mine, it was all too clear. So, now I'm feeling much better. :)

illustrations © Cicely Mary Barker

22.5.2011

Dead Reckoning ja True Mud Cake

Olen saanut maata sängyssä pari päivää ja lukaisin sitten samalla tuon Charlaine Harrisin uusimman kirjan. Kyseessä on siis Southern Vampire Mysteries (a.k.a True Blood) -kirjasarja, josta on suomeksi ilmestynyt sellaisia kirjoja kuin Veren voima, Veren imussa, Verenjanoa Dallasissa ja Kylmäveristen klubi. Itse olen lukenut sarjan englanniksi, enkä tiedä miten tämä tarina taipuu kotimaiselle kielelle.

En olisi muutama vuosi sitten uskonut, että luen jotain vampyyrikirjasarjoja ihan innoissani. Mutta nämäpä imaisivat mukaansa, ja ovat olleet mielestäni erittäin hyvin kirjoitettuja, humoristisia, jännittäviä, kiehtovia, koukuttavia ja mukaansatempaavia kaikin puolin. Täydellistä kesäluettavaa ja mukavaa vastapainoa iänikuisille oppikirjoille ja tietopainotteisille, työhön liittyville opuksille, joita saa lukea vuodesta toiseen.

Piti kirjoittaa jokin katsaus tähän Dead Reckoning -kirjaan liittyen, mutta en muista enää mitään mitä sitä varten mielessäni luonnostelin. Sanotaan nyt yleisesti että pidin toki tarinan jatkosta, mutta kirja tuntui jäävän niin pahasti kesken, että tuntuu suorastaan kidutukselta odottaa taas vähintään vuosi uutta kirjaa, joka kuljettaisi juonta eteenpäin. Erityisesti suosikkiparini suhteen tila jäi nyt huolestuttamaan. Pitääkö tässä sitten olla huolestunut koko vuoden? Uutta True Blood -tuotantokauttakin pitää odotella ensi kevääseen.

Mutta lohdutukseksi leivoin (juu, juu, ihan makuultani) aivan ihanan mutakakun, jonka nimesin True Mud -kakuksi Seesamitien True Blood parodian innoittamana.

Verratkaapa näitä: True Blood & True Mud (Sesame Street True Blood parody).




Hullujen teekutsujen mutakakku / Mad Teaparty True Mud Cake

150 g sulatettua voita
200 g Dark Premium -suklaata
4 kananmunaa
2 dl raakaruokosokeria
2 tl vaniljasokeria
2 tl leivinjauhetta
2 dl vehnäjauhoja
1/2 dl perunajauhoja

Sulata voi ja suklaa pienessä kattilassa koko ajan sekoittaen. Vatkaa munat ja sokerit kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita joukkoon varovasti leivinjauhe-jauhoseos ja sulanut suklaa-voi. Kaada taikina voideltuun irtopohjavuokaan.

Paista uunissa 200-asteessa noin 20 minuuttia. Koristele jäähtynyt kakku tomusokerilla ja tarjoile vaniljakastikkeen kanssa. Tai syö pelkältään, koristelematta, suoraan kakkuvuo'asta. Sanoisin että oikein vahvistavaa ravintoa kaikin puolin.

Valokuvia valmiista kakusta ei ikävä kyllä ole, koska se syötiin parempiin suihin alta aika yksikön.


17.5.2011

Pidän enemmän kysymyksistä


Haluaisin kirjoittaa vaaleanpunaisesta yllätyksestä, jonka eräs ihana kätki viikonloppuna taskuuni, ja löysin sen maanantaiaamuna, kylmissäni ja vettä valuvana. Hymyilytti koko päivän.

Mutta ystävät rakkaat, tänään on täysikuu. Takana kaksi intensiivistä koulutuspäivää täynnä tietoa ihmismielen koukeroista, psykiatrista diagnostiikkaa, työnohjausta, verta ja kyyneliä.

Tiedättekö sen tunteen, kun joskus joku sanoo jotain aivan äärettömän tärkeää. Niin tärkeää, että sen oikein tuntee joka solussaan, sitä terästäytyy, aktivoituu, koettaa painaa mieleensä joka sanan, mutta sittenkään ei ole ihan varma ymmärtääkö tai muistaako kaiken täysin oikein. Tai ymmärtää ehkä vasta ajan kuluttua.

Minut sähköisti tänään aihe traumatisoituneen ihmisen kohtaaminen. Se, että pahasti traumatisoituneelle ihmiselle ei pidä tarjota empatiaa. Empatia vie hänet kosketuksiin trauman kanssa ja henkilö niin sanotusti jäätyy ja dissosioituu tilanteesta. Irrallaan asiayhteydestä ja ilman selventävää selitystä tämä on varmaan yhtä tyhjän kanssa, mutta ajattelin silti kirjoittaa sen tähän.

Toinen merkittävä lause tuli omasta mielestä, ja se kuului niin, että pitääkö minun olla kuoleman kielissä jotta uskaltaisin tehdä sitä mistä oikeasti unelmoin. Pidän enemmän kysymyksistä kuin vastauksista.

Taidan olla vähän poissa tolaltani. Täysikuu. Kaikki lainaveri on mennyt läpi ja oma hupenee nopeaan tahtiin. Sydän kuitenkin lyö. Jaksan vielä silitellä kissaa ja näppäillä näitä.

*

I prefer the questions

I'd like to write about the pink surprise that someone lovely hid in my pocket for me to find on one rainy and sad monday morning. I smiled all day.

But it is full moon now. I've had two laborious but inspiring school days full of psychiatric diagnostic and facts about how to encounter a very traumatised person.

I have asked some important questions to myself, like should I be at death's door to have enough courage to do the things I fancy? I prefer the questions to answers.

I'm a little upset. Full moon. All donated blood is spent and that what's left of my own is decreasing rapidly. But I still got my heart beating. I fondle my cat and type these words. All is well.


13.5.2011

Tuulen varjo - Carlos Ruiz Zafón

Sain viime viikolla luettua kirjan, jolla oli kaunis nimi. Tuulen varjo. Äidin kirjahyllystä sen nappasin jo vuosi sitten, ja olin heti takakannen luettuani varma, että tästä kirjasta pitäisin todella paljon.

Sitten se jäi lojumaan sinne ja tänne. Aina välillä yritin aloittaa, sainkin luettua sivun tai pari, mutta jokin hiersi vastaan. Kirjailija Carlos Ruiz Zafónin kerrontatyyli oli kimuranttia, lauseet pitkiä, ja tiedä sitten johtuiko se kirjailijasta, suomentajasta vai minusta, mutta joidenkin lauseiden kohdalla piti oikein tavata että mitä hemmettiä tämä tarkoittaa. Sanajärjestys oli paikoitellen niin päätön, että lauseen merkitys tuntui muuttuvan omituisesti.

Totta puhuen, kirjoitustyyli oli varsin tuttua. Olen itse aivan samanlainen kielikuvien tanssittaja tahtoessani. Se voi olla hurmaavaa taitavan kirjoittajan käsissä, ja tosi rasittavaa ja vaikeaselkoista vähemmän taitavan kynäniekan jäljiltä. Enkä ota nyt kantaa siihen kumpaan joukkoon kuvittelen itse kuuluvani.

Zafón on toki loistokas sanankäyttäjä, mutta paikoitellen ärsyynnyin, kun hän käytti samaa lauserakennetta, maneeriaan, kerta toisensa jälkeen. Tässä yksi esimerkki (täytyy keksiä se itse, koska palautin kirjan jo äidilleni. Kiitos vaan yli vuoden pituisesta lainasta!) "Frederico laahusti katua pitkin kuin mies, jolla ei ollut paikkaa minne mennä, ja koko elämä aikaa ehtiä sinne." (Ja kyllä, koko kirjassa ei ole ketään nimeltä Frederico.)

Kamalaa nipottamista. Mutta samalla periaatteella mennään kuin aikoinaan toimiessani pianonsoitonopettajani. Vain oikeasti lahjakkaille kannattaa valittaa virheistä. Tai no, koska Zafón tuskin lukee näitä jaarittelujani, vertaus on hieman ontuva, mutta niin olen minäkin, joten eteenpäin.

En muista että olisin Huhtikuun noita -kirjan jälkeen lukenut romaania, josta olisin koko ajan halunnut alleviivata jotain. Zafónilla on hämmästyttävä kyky joko kerätä yksiin kansiin kaikki Valituissa paloissa joskus julkaistut elämänviisaudet, tai sitten hän on nerokas mies, joka osaa kiteyttää elämän pieniä ilmiöitä tavalla, joka saa ne kuulostamaan ajattomilta mietelauseilta, joihin haluaisi palata uudestaan ja uudestaan. Mielestäni nämä kauniit kielikuvat ja hymyilyttävät oivallukset olivat kirjan parasta antia.

Juoneltaan tarina oli hyvin elokuvallinen. Näin sen etenemisen seikkaperäisinä kuvina mielessäni, hahmot olivat eläviä ja syviä. Pidin siis kirjasta oikein paljon, mutta jälkimakuna ajatusnystyröihin jäi tunne siitä, että se oli hiomaton timantti. Ja sitä paitsi arvasin kirjan mystisen kasvottoman miehen henkilöllisyyden alkumetreillä. Onko se sitten miinus vai bonus, en tiedä.

12.5.2011

Vettä elefanteille (ja verta vampyyreille)


Ehkä tuo vampyyrivertaus on huono ja harhaanjohtava, sillä en ole verenhimoinen, vain pahasti aneeminen. Veriletut olivat lapsena koulussa se ainoa ruoka, jota en pystynyt nielemään. Mutta edustan sitä psykologista koulukuntaa, jonka mielestä tarinat (narratiivisuus), symbolit, mytologiset hahmot ja erilaiset vertauskuvat auttavat saamaan etäisyyttä asioihin, antavat uusia oivalluksia ja lisäävät voimavaroja oman tilanteen käsittelyyn. Siksi käytän mielelläni metaforia. Sitä paitsi ne ovat mielestäni kiehtovia.

Eilinen päivä meni sairaalassa veritankkauksessa. Itse tippakanyylin saaminen suoneen oli, kuten aina, oma, aikaa vievä projektinsa. Yrityksen ja erehdyksen kautta. Jos jotain positiivista tässä haluaa nähdä, niin minulla on lapsen kädet. Suonen suonta ei ole näkyvissä, ja vitsikkäitä lääkäreitä lainaten, “onko niitä edes olemassa?”

En ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut tai puhunut julkisesti näistä asioista, ja se pelottaa edelleen. Jotenkin nolottaa. Kauhea porina päässä: “ketä kiinnostaa jotkut sairaskertomukset”, “vastenmielistä”, “sääliäkö kerjäät” ja “älä valita”. Ja silti, olen halunnut avata tämän asian näin.

Sairaalassa oli hyvää aikaa lukaista kirja “Vettä elefanteille” (kirjoittanut Sara Gruen). Ihana tarina. Juuri sellainen, mikä vie ajatukset kivasti pois siitä mitä ei halua ajatella, juuri sellainen jota ei viitsi laskea käsistään, ja jonka viimeisillä sivuilla alkaa hidastella, ettei kirja loppuisi liian aikaisin. Ja sitten se sen kuitenkin tekee.

Pidin kirjan rakenteesta, siitä miten vanha ja nuori Jacob vuorottelivat, ja miten hyvin tarina pysyi kasassa tästä huolimatta. Värikkäät ja todentuntuiset kuvaukset sirkuksen elämästä herättivät vanhoja muistoja. Kun olin lapsi, Sirkus Finlandia palasi vuosi vuoden jälkeen ikkunani alle, ja olin siellä kuin kotonani. Leikin sirkuksen johtajan tyttären Annan kanssa, muistan vieläkin sen partavaahdon tuoksun, joka jäi vaatteisiini ja hiuksiini, kun heittelimme toisiamme vaahdolla, jota norsu käytti esityksessä ajellessaan klovnin kasvoja. Muistan ponin joka potkaisi minua vatsaan, muistan merileijonat värikkäine palloineen ja muistan sen ihanan, viisaskatseisen, mutta veijarimaisen elefatin, joka veti äidiltä lainassa olleen nahkahanskan kädestäni ja söi sen. Tein paljon kaikenlaista tuolla sahanpuruilta ja hevosen virtsalta tuoksuvassa maailmassa, ja järjestin sirkusesityksiä myös kotipihallamme oikean sirkuksen mentyä, mutta en koskaan kantanut vettä elefanteille.

10.5.2011

Vampyyritarina


Kun en tiedä miten, niin olen hiljaa. En löydä sanoja, enkä kuviakaan. Yritän hahmotella mielessä liian isoa asiaa, ja siltä katoaa merkitys. Liian lähellä sillä ei ole enää muotoa.

Ja sitten lapsi kysyy sen minkä itse olin jo unohtanut. "Milloin sä sit paranet tosta?" Niin, no, tuota. En koskaan.

Ja tavallaan ei niinkään, eikä noinkaan, mutta toisaalta. Olin jo unohtanut, millaista on olla sairaalan kiertopalkinto, tulla siirrellyksi osastolta toiselle, mennä yöllä taksilla ensiapuun, tavata taas yksi uusi ihminen, joka ei itse asiassa ole ehtinyt lukea papereitani, jonka alaa tämä vaivani ei itse asiassa ihan ole, ja mistä hän ei itse asiassa ole koskaan kuullutkaan, mutta kandivaiheessa olevan tulevan lääkärin itsevarmuudella hän tietää, että minä en tiedä. Ja se, että olen elänyt tämän kaiken kanssa niin pitkään, ei tee minua asiantuntijaksi. Ei, vaikka olen kokenut tämän kaiken lukemattomia kertoja aikaisemminkin. Kaikilla mausteilla.

Kun makaan päivystyshuoneen metallisella sängyllä, viihdytän itseäni keksimällä otsikoita tilanteelleni. "Veren kirous", "Verimysteeri", "Verenjanoa Espoossa" ja muuta yhtä typerää. Dissosioin itseni ulos tästä hetkestä ja suljen silmäni. Mieleni pimeässä salissa nousee (verenpunainen) esirippu, ja kertojan ääni aloittaa:

Olette kaikki varmaan kuulleet tarinoita vampyyreistä, noista verenjanoisista, kalpeista, päivänvaloa kaihtavista olennoista. Pidätte niitä lasten satuina, naurettavina uskomuksina, joilla mystiikannälkäiset hourupäät ovat viihdyttäneet itseään kautta vuosisatojen. Mutta te olette väärässä. Antakaapa kun kerron teille tarinan todellisesta vampyyristä, ja toisin kuin yleensä, tämä tarina on tosi.

6.5.2011

Haluan kirjoittaa surusta ja ohdakkeista


Mirva Kevyt valo -blogista kirjoitti muutama viikko sitten siitä, mistä blogissa sopii kirjoittaa. Sopiiko kirjoittaa surusta? Sopiiko kirjoittaa sairaudesta? Sopiiko kirjoittaa siitä mistä sopii ja ei sovi kirjoittaa? Ja kenelle sopii tai ei sovi?

Kyllähän blogimaailma on tulvillaan masennusblogeja, sairaskertomuksia ja tarinoita nuorten, haurassiipisten enkeleiden projekteista muuttua olemattomaksi, läpikuultavaksi. Mutta jos ei halua kategorisoitua edellä mainittuihin. Jos bloggailee vain niitä näitä, aidan seipäitä, niin voiko kirjoittaa kaikesta siitä mitä haluaisi, vai pitäisikö miettiä sitä että leimautuu, tai sitä että lukijat vaivautuvat tai säikähtävät ja kaikkoavat ehkä kokonaan? Sillä kuka julkista blogia kirjoittava oikeasti kirjoittaa vain itselleen? En minä ainakaan.

Tasapainottelen rajapinnoilla. Kirjoitan nimimerkillä, että voin kirjoittaa rehellisesti. Omalla nimellä kirjoitettu blogi meni sensuuriprässissä littanaksi kuin kiiltokuva. Enkä voi sietää teeskentelyä. Varsinkaan omaani.

Haluan kirjoittaa surusta. Haluan kirjoittaa siitä, mikä kirvelee sielussa ja pistelee silmäkulmissa. Koska kovin usein ei kuitenkaan. Ja vaikka sittenkin, minä pidän tummista sävyistä, suon väkevästä tuoksusta ja ohdakkeista.


Tässä vielä tuon Kevyt valo -blogikirjoitukseen jättämäni kommentti.
Aura 29/04/2011 16:47
Kirjoituksesi jotenkin kosketti minua, toi kyyneleet silmiin, osui johonkin oleelliseen. 
Kirjoitin aiemmin blogia omalla nimelläni, ja hetken päästä niitä “ihania arjen kukkasia” taltioituani tunsin blogini epäaidoksi. Menetin kiinnostukseni. En kuitenkaan voinut ottaa henkilökohtaisempaa otetta, koska olin koko ajan aivan liian varuillani ja huolissani siitä, mitä kaikki ajattelevat, vaikuttaako tämä työhöni tms. Eihän siitä sitten enää mitään tullut. 
Ja kuitenkin tarve jakaa, peilata ja käsitellä omaa elämää ja omia ajatuksia oli suuri. Tälläkin hetkellä kamppailen sen kanssa, että voinko kirjoittaa ristiriidoista, sairaudesta, surusta, peloista, vai kadunko jossain vaiheessa avoimuuttani. Blogi on murrosvaiheessa, hakee vasta suuntaa ja sitä tasoa millä liikutaan. 
Itseäni kiinnostavat blogit, joissa on jotain mihin voin samaistua, jotain tarttumapintaa, sekä tietty vilpitön, rehellinen ja aito ääni. Ehkä jonain päivänä itsekin pystyn siihen, piittaamatta arvostelun-, väärinymmärretyksi tulemisen- ja paljastumisen peloistani. Uskon, että sellaisella blogilla olisi eniten annettavaa sekä itselleni, että niille muutamille lukijoille, jotka tuntevat lämmintä yhteisyyttä sanojeni äärellä. 

3.5.2011

Steampunk Couture 2011

Tämä ihana samettimekko tuo mieleeni aikuisen Vihervaaran Annan tai Tylypahkan uuden Taikajuomien opettajan.

Tämä koko postaus taitaa olla mainos, ja vähän höpötystä pukeutumismieltymyksistäni siinä ohessa.. Hyppää yli, jos historialliset asut ja eri aikakausien ja tyylien mielikuvituksellinen sekoittaminen vaatetuksessa ei kiinnosta. Minua kiinnostaa ja inspiroi niin paljon, että halusin jakaa tämän teidän kanssanne! Ja ikävä kyllä, en saa mitään etuja enkä provikkaa tästä, mutta kuvat on julkaistu omistajan luvalla.


Olen aina ollut kiinnostunut erilaisista tyyleistä. Muoti ei sinänsä hetkauta minua suuntaan eikä toiseen. Vaatetuksessa arvostan vaatteen tuntua. Sitä miltä se tuntuu iholla, ja ennen kaikkea sitä, miltä minusta tuntuu sen vaatteen sisällä. Arkielämässä en juurikaan mieti mitä rytkyjä pidän päälläni. Äidin vanha raitapaita, pojan vanhat farkut tai jotkut aikaa sitten kulahtaneet trikoohousut, mitä lie. Ihmisten ilmoille pukeudun siistimmin, yleensä mustaan, mutta näihin verrattuna melkoisen mitäänsanomattomasti.

Ja sitten kuitenkin olen aivan hurmiossa näiden kuvien äärellä. Historiallinen muoti, erityisesti keskiaikainen vaatetus on kiehtonut minua jo vuosia. Olenkin onnistunut hankkimaan vaatekaappini täyteeksi pitkän rivin pellavaisia kolttuja ja kauhtanoita. Rakastan myös vintage-tyylisiä, erityisesti 20-30-luvun vaatteita ja Jane Austenin aikaiset puvut saavat minut huokailemaan ihastuksesta. Ja sitten löysin nämä.

Katso aivan upea esittelyvideo Steampunk Couturen kevät 2011 mallistosta. Mikä tunnelma, mikä äänimaailma...

Reilu vuosi sitten löysin sattumalta, ties mitä etsiessäni, netistä käsitteen Steampunk. Olin innosta läkähdyksissä, niin kuin aina kohdatessani jotain, minkä tunnistan omakseni ja mikä kolahtaa niin, että en voi tajuta miten en ole aiemmin jo päätynyt asian pariin. En ole kuitenkaan ikinä lukenut mitään Steampunk-kirjallisuutta, enkä muutenkaan ole mikään alan asiantuntija. Minulle se on ennen kaikkea esteettinen tyylisuuntaus, jossa yhdistyvät viktoriaanisen ajan kauniit linjat, mielikuvituksellisuus ja tietty kapinallisuus. Siis pähkähulluja keksijöitä, unelmoijia, maailmanmatkaajia, satuolentoja, linnanneitoja ja punkkareita 1800-luvulta!

Suloinen keijukaismainen tyllimekko. Kuin Illuusia odottelemassa Pessiään.
Pieni punahilkkahan se tässä. Tämän viitan kun saisi tummanvihreänä...

Vuonna 2005 brittiläinen vaatesuunnittelija Kato perusti yrityksen nimeltä Steampunk Couture. Hän aloitti toimintansa suunnittelemalla ja valmistamalla yksityisesti ainutlaatuisia, yksilöllisesti räätälöityjä vaatteita ja asusteita. Yritys on edelleen hyvin pieni, vain muutaman henkilön ylläpitämä, mutta suosio näyttää olevan kasvussa koko ajan. Kato on itsekin kuin keijukainen, kuin jostain toisesta maailmasta. Voit tutustua paremmin häneen ja ajankohtaiseen myynnissä olevaan mallistoon (josta voit siis myös tilata näitä vaatteita) Steampunk Couturen uusilla kotisivuilla täällä: http://www.steampunkcouture.com/ 

Tämä on suosikkiasuni. 20-luvun henkeä ja kello vatsassa. Täydellinen yhdistelmä tällaiselle menneen ajan virtaan hukkuneelle romantikolle! 

Aika tyylikäs herrasmies. Steampunk Couturen mallistossa on vaatteita myös miehille. Ainakin minuun tekisi vaikutuksen, jos Siwan kassalla törmättäisiin...

Tässä vielä lainaus Wikipediasta:
Steampunk-pukeutumiseen kuuluu viktoriaanisen muodin jäljittely ja sen yhdistäminen nykyaikaan. Vaatteet valmistetaan usein itse. Tyypillinen väri on ruskea. Materiaalina ovat usein luonnonkuidut ja nahka. Olennaisena osana vaatetusta ovat asusteet, kuten lentäjänlasit, taskukellot ja silinterihatut. Koruja tehdään itse yhdistäen metallia, puuta, nahkaa ja lasia. Yleisin metalli on messinki. Yleisenä tapana steampunk-kulttuurissa on itse muokata eli "modata" jokapäiväisistä esineistä steampunk-tyylisiä. Pukeutumisessa saattaa olla tunnistettavissa jokin stereotyyppinen hahmo, kuten lentäjä, lady, tiedemies, professori tai seppä. Joissakin tapauksissa steampunk-tyyli sekoittuu merirosvomaiseen pukeutumiseen.

Kaikki kuvat ovat täältä: https://www.facebook.com/steampunkcouture ja julkaisen ne tässä kirjoituksessa Steampunk Couturen luojan, Katon luvalla.

*

These picture's are from Steampunk Couture's new collection. I just adore them. You may buy them here: http://www.steampunkcouture.com/

All pictures are from https://www.facebook.com/steampunkcouture and they are published here by Kato's kind permission.


2.5.2011

Hyvä munkki ja muuta kivaa

Hyvänen aika miten voi tuntemattoman ihmisen pieni (tai minusta aika iso, tässä tapauksessa) huomaavaisuus ilahduttaa! Tyttöni pyyhälsi äsken kotiin sokerinen muovipussi mukanaan. Luokkakaverin äiti (jota en ole koskaan tavannutkaan) oli lähettänyt meille leipomiaan munkkeja! Ja juuri parahiksi sillä hetkellä, kun sain istahdettua Mymmeli-mukini ääreen. En ole terveyssyistä juonut kahvia yli viikkoon, ja nyt uskaltauduin keittämään ihan pienen kupillisen erikoissekoitustani (puolet tummaa Café Parisiennea ja puolet Classic Franskrostia) ja sekaan paljon kuohukermaa. Kaipailin juuri jotain pientä herkkupalaa, ja sitten nämä rasvaiset rinkulat tupsahtivat sanan mukaisesti ovesta sisään.

Päivän tunnelmaviisari singahti kattoon, ja huomasin kaikkea muutakin kivaa mitä tänään on tapahtunut, mutta mistä en ollut osannut innostua.

- Suomalaisesta kirjakaupasta tuli tekstiviesti, että tilaamani kirja on julkaistu ja noutoa vailla. Kyseessä siis Charlaine Harrisin Dead Reckoning.

- Sain monen viikon odottelun jälkeen sähköpostitse viehättävän kirjeen SteampunkCouturen luojalta, ja luvan julkaista blogissani eräitä kuvia. Tästä lisää tuonnempana.

- Ihana ystäväni tuppautui tulemaan illemmalla korjaamaan polkupyöräni, vaikka sanoin että en pysty osallistumaan operaatioon, enkä varsinkaan pyörän varastosta kaivamiseen (se onkin aika urakka, siihen tarvitaan varmaan kartta, kompassi, metallinpaljastin, kiikarit, liekinheitin, moukari ja nostokurki). Vanha sairaus on ollut viikon vierailulla, ja alan olla taas siinä kunnossa, että sohvalta nouseminen on kuin Himalajan ylitys.

- Mutta sokerina pohjalla (ja vähän sormissakin, sen syömäni munkin jäljiltä), näyttää siltä, että tämä kutsumaton vieras on pakkailemassa tavaroitaan ja jättää minut rauhaan taas hetkiseksi.

Erillisyydestä ja yksinäisyydestä


Olen ollut kauhean tunneherkkä viime aikoina. Kyyneleet kihoavat silmiin mitä naurettavimmissa tilanteissa. Olen pohtinut yksinäisyyttä, erillisyyttä, vierauden tunnetta, etäisyyttä sekä ystävyyttä, läheisyyttä ja aitoa kontaktia ihmisten välillä. Luin Juhani Mattilan kirjan Uupunut nainen. Se on kuvaus keski-ikäisen naisen psykoanalyysistä terapeutin näkökulmasta. Mietin kirjassa käsiteltyjä teemoja omalla kohdallani ja sitä, miten ihminen ei yleensä ymmärrä itse aiheuttavansa omia olosuhteitaan.

Minulla on villi hypoteesi siitä, että yksinäisyys on aina itse aiheutettua. Kuulostaako julmalta? En tarkoita tällä sitä, että yksinäisyys olisi aina oma valinta. Tuskinpa. Yksinolo on aivan eri asia kuin yksinäisyys. Se on ihanaa. Yksinäisyys on sitä, että tuntee olevansa erillinen, ulkopuolinen tai hylätty. Ei epäsosiaalinen ihminen ole välttämättä yksinäinen, ja sosiaalisesti aktiivinen, ihmisten ympäröimä henkilö voi tuntea syvää ja lohdutonta yksinäisyyttä.

"Joka kuuluu kaikkialle, ei kuulu minnekään." Tämä lause oli mielessäni eräänä aamuna, ja se on soinut päässäni siitä lähtien. Joka liittyy kaikkiin, ei liity keneenkään. Olen keskustellut tästä niiden muutaman ihmisen kanssa, joita uskallan kutsua läheisiksi. Ja olen saanut kuulla olevani vaikeasti lähestyttävä, torjuva. Se on oikeastaan aika vitsikästä. Omasta mielestäni olen ystävällinen, vastaanottavainen ja lempeä. Ehkä vähän arka ja vetäytyvä, mutta ihan helposti lähestyttävä, varmasti. Miksi siis tunnen jääväni aina ulkopuolelle ja yksin? Ilmeisesti se mitä sisälläni tunnen, ei välity muille siitä miten toimin. Yksi askel kohti ja kaksi askelta taaksepäin. Piiloudun kirjan taa, jätän menemättä kutsuille, en vastaa viesteihin...

Ehkä olen niitä ihmisiä, joilla on ovet auki vain sisäänpäin. Minä näen, kuulen ja huomaan, haluan liittyä toisiin, mutta en osaa näyttää sitä. Hän kurkottaa, vaan ei pysty kohtaamaan saati koskettamaan.

1.5.2011

Pinnan alla ja pinnalla

Taas yksi juhlapäivä, joka ei millään tavalla eroa mistään muusta elämäni päivästä. Istun yksin kotona. Hiljaisuus humisee ympärillä, ja kun sitä oikein keskittyy kuuntelemaan, se alkaa sattua korviin. Niin kuin silloin kun sukeltaa liian syvälle.

Join vähän teetä. Soitin vähän pianoa. Luin vähän kirjaa. Söin vähän suklaata. Ja sitten sama alusta uudelleen. 

Lapsuudesta pulpahtelee pieniä muistoja pintaan, kuin korkit vedenpinnalle. Yritän muistaa kuka olen. Kuka olin ennen kuin minusta tuli se, kuka en ole.