Blogi on muuttanut!

Tervetuloa tutustumaan uusiin kotisivuihini ja uuteen blogiini, joka on Hullujen teekutsujen luonnollinen jatkumo. Uudessa blogissani kirjoitan pääasiassa itsetuntemukseen, elämäntaitoon, arkipäivän henkisyyteen, tietoiseen läsnäoloon, itsensä rakastamiseen ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin liittyvistä asioista. Blogin avajaisten kunniaksi arvon myös lähiaikoina lukijoiden kesken ihania luonnonkosmetiikkatuotteita. Toivottavasti nähdään siellä!



31.12.2011

Joulu on ohi


Joulu on ohi taas. Miten se aina menee nopeammin ja huomaamattomammin. Lapsuudessa joulu oli monumentaalinen, kaivattu ja unelmoitu, elämyksellinen ja ihmeitä täysi. Lapsi odottaa joulua, ja joulu tulee. Aikuisena se täytyy tehdä. Illuusio särkyy kun on itse kulisseissa, rakentamassa joulun näyttämöä. Vaikka silti uskonkin, pohjimmiltaa joulu on sisäinen asia, ulkoisista olosuhteista vapaa. Se kestää kyseenalaistamisen ja ravistelunkin. Se tekee sille ihan hyvää.

*

Farewell Christmas

Christmas is over. How come it always seems to be a little shorter, be over a little bit faster. As a child I waited for Christmas. And it came, with it's magic and excitement. As an adult you have to make it yourself. Illusion is spoilt when you are operating behing the scenes, building it all up. Although I do believe Christmas really is a state of mind and a spirit in your heart. It's not all about decorations, presents and right kind of foods. It's good to do things differently every now and then. Do nothing. And it still comes every year.

30.12.2011

Kasvua ja muutoksia


Kauhea uudistumispaine taas päällä - liekö lähestyvän uuden vuoden tekosia, vai aito ja ajankohtainen viesti sisimmältä. Mietin integraatiota ja intentioita. Mietin tulevaisuuden unelmien ja läsnäolevan todellisuuden välistä suhdetta. Mietin sitä, miten on ollut vaikea kirjoittaa mitään, kun kaikki tuntuu joko liian pieneltä tai liian suurelta sanoitettavaksi. Haluan kasvua ja muutoksia, mutta en lupaamalla mitään kenellekään enkä piiskaamalla itseäni tai muita. Haluan kasvua ja muutoksia, jotka versovat luonnollisesti ja pakottamatta levollisestä läsnäolosta. Tyytyväisyydestä ja kiitollisuudesta siihen, mitä on.

Ihmeellisen ihanaa uutta vuotta 2012 kaikille teille, jotka teekutsuillani joskus piipahdatte. (Ja muillekin.)

16.12.2011

Rockstar


Tässä todistusaineistoa siitä, että tyttäreni oli rokkitähti jo 3-vuotiaana. Itse asiassa jo aiemminkin. Hän syntyi tukka pystyssä ja vaikuttavasti karjaisten. Muistan ensikommenttini olleen: "Rokkitähti jo syntyessään". Ilmeikäs, ihana "Sno Frost" (= taiteilijanimi). En vaan väsy katsomaan tätä ja hymyilemään. 

"Äiti, miks sä et ota kuvaa?"

*

My daughter a.k.a Sno Frost, was a rockstar at the age three. In fact, she was born with her voluminous hair straight up and with an impressive roar. My first words were: "Born to be a Rockstar!" She's such an expressive and wonderful girl. I just never get tired of watching this with a smile on my face.

9.12.2011

Onnesta soikeana


Mietiskelin tänään sitä miksi ihminen on onnesta soikeana, eikä esimerkiksi pyöreänä. Johon nokkela ystäväni sanoi että soikeaksi onnesta ihminen venyy ylä- ja alapäästä. 

On ollut hurjan myrskyisä päivä. En ole saanut tehtyä mitään mainitsemisen arvoista, vain kuunnellut joikuja ja katsellut miten lumihiutaleet ovat sinkoilleet ikkunan takana mielipuolisina kuin perheenäidit viimehetken jouluostoksilla. Mutta olen hymyillyt paljon. Syönyt kakkua. Puhdistanut silmälasit (huonosti). Ja ihmetellyt sitä miten uskomaton juttu, että löysin miehen joka katsoo mukisematta kanssani kaikki Twilight -elokuvat ja sen jälkeen sanoo parturilleen että "samanlaiset hiukset kuin Edwardilla, kiitos."

7.12.2011

Conversations with Soul

Ihanan herkkä ja haavoittuvainen olo. Olen käynyt keskusteluja sieluni kanssa. Olen lukenut Muumilaakson marraskuuta, saanut taas yhden opiskeluvaiheen päätökseen, leiponut synttärikakun rakkaalleni, loukkaantunut pikkuasioista ja iloinnut salaa sateesta ja harmaudesta ja tästä talvea uhmakkaasti vastustavasta syyssäästä. 

Pitäisi tehdä valintoja. Vaikka luulin jo tehneeni. Mutta asiat kertovat omaa kieltään. Mitään ei tapahdu. En saa kirjoitettua, en saa toimitettua sovittuja selvityksiä, stressaan, painan stressin piiloon pois näkyviltä, annan olla, odotan sopivaa hetkeä, en vastaa puhelimeen, venytän pinnaa... Taisin olla lähdössä toteuttamaan jotain aivan ylimitoitettua suhteessa omaan polkuuni, jotain mitä halusin poistamaan epävarmuuteni, jotain mistä halusin lisää uskottavuutta. Omissa silmissäni. 

Mutta valinnan sinetöivä viimeinen sana ei suostu piirtymään paperille. Pitäisiköhän sitä kuunnella?


25.11.2011

In love in Facebook


Uusi suhde nostaa pintaan uusia asioita. Mietin rajoja ja normeja ja yleisiä käytäntöjä. Sosiaalinen media asettaa eteen aivan uusia kysymyksiä ja ennen määrittelemättömiä käyttäytymissääntöjä. Kun ei tunne toista vielä niin hyvin.

Kuinka pian parisuhteen voi julkistaa muuttamalla parisuhdestatuksensa FB:ssä? Tarkoittaako se nykymaailmassa samaa kuin kihlautuminen joskus muinoin? Omalle seinälle ja kaikkien niiden satojen muiden etusivulle läjähtää hervoton punainen sydän ja ilmoitus että parisuhde on nyt julkinen fakta. Ahdistaako? Mitä pitäisi ajatella niistä (miespuolisista) kavereista, jotka heivaavat sinut pois kaverilistaltaan parisuhdeilmoituksen jälkeen? Entä saako toisen seinälle kommentoida? Kuinka monesta asiasta voi tykätä saman päivän aikana? Voiko laittaa toisen seinälle linkin johonkin musiikkikappaleeseen? Ja jos, niin millaisen, ja mistä motiivista käsin sen tekee? Ja mitä sitten, kun toinen julkaisee seinällään typerän vitsin kuivan kauden päättymisestä, ja toinen ottaa siitä itseensä. "Ai sitäkö mä vain olenkin sinulle?!" Ja hetken ilmassa väijyy kysymys siitä, viekö Facebook meidät liian syvälle liian nopeasti? 

*

Being friends in Facebook with your new lover makes things complicated. What's appropriate and what's not? Beats me.

17.11.2011

Imagine!


Olin kuvitellut kaiken ihan väärin. Olin antanut mielikuvitusmiehelleni ihan vääränlaisia ominaisuuksia, ja jumiutunut niihin. Olinkin jo hetkittäin ounastellut, että pitkä suhteeni fantasiamiehen kanssa saattaisi olla este todellisen suhteen muodostamiselle. Mutta en välittänyt siitä, koska mielikuvitusmieheni oli turvallinen, ennalta-arvattava, oma luomani ja sellaisenaan täydellinen.

Joskus elämässä tapahtuu ihan pieniä arkisia sattumuksia, pieniä tilanteita, jotka jotenkin tuntuvatkin symboloivan jotain paljon suurempaa, jotain tosi oleellista. Viime perjantaina astuin aamulla junasta ulos Pasilassa. Minulle ei tule Hesaria. Rakastan Kate Bushia. Kuljin kiireisen välinpitämättömään massaan sulautuneena pahvinen kahvimuki kädessäni katse kohdistettuna tulevaisuuteen, joka ei koskaan toteudu (juuri sellaisenaan). Aseman ulkopuolella seisoi mies jakamassa lehtiä ohikulkevalle ihmislohikäärmeelle. Olin lukenut Metron junassa, ei kiitos. Ja sitten havahduin, että hyvänen aika sentään, mieshän jakoi uusinta Nyt-liitettä, jossa oli Kate Bushin haastattelu. Olin juuri pohdiskellut hetki aiemmin, mistä saisin tämän lehden. Ja nyt sitä oltiin työntämässä suoraan käteeni, mutta kieltäydyin, koska kuvittelin sen olevan jotain muuta.

Ja siinä samassa tajusin, että omat (virheelliset) mielikuvani todellisuudesta saavat minut torjumaan sen, mitä kaikkein eniten olen toivonut. Tämä oli tärkeää. Ja samalla ymmärsin, että olin kuvitellut kaiken ihan väärin. Olin ollut mielikuvitukseton ja tylsä antaessani ominaisuuksia miehelle, jonka toivoin kohtaavani. Koska kun kohtasin miehen jonka toivoin kohtaavani, hän ei ollut yhtään sellainen, millaiseksi olin hänet kuvitellut ennen kuin olimme kohdanneet. Koska hänen kuvittelemisensa etukäteen oli yhtä mahdotonta, kuin keksiä uusi, ennennäkemätön väri. Olen valaistunut. No, ainakin ihastunut.

*

I've met someone. And it's not any fantasy this time. He's real. When I first met him, he brought me a huge purple orchid and had a John Lennon t-shirt under his shirt blouse. And he writes poems too. Imagine!

11.11.2011

Näkijä

Tyttöni istui eilen sohvalla kissaa silittelemässä, samalla kuin minä pakersin töitä tietokoneellani muutaman metrin päässä. "Äiti, sun ympärilläs on sellainen keltainen jutska." Kuului kirkas ääni. "Ai mikä jutska, millainen?" kysyin tyhmänä. "No sellainen vaan." Alla tyttöni taiteilema rautalankaversio näkymästä.


Tarkkanäköinen tyttö. Olen tehnyt kaksi viikkoa päivittäin läsnäoloharjoitusta, jossa "sisäinen valo hohkaa ulos ja lopulta ympäröi koko kehon." Enkä tietenkään ollut maininnut siitä kenellekään. 

Olen tällä viikolla saanut kuulla muitakin tarkkanäköisiä huomioita samasta osoitteesta. Kaupan kassalla tuomio kuului, että näytän ihan vanhukselta, ja toissailtana hän tokaisi: "Äiti, sä oot outo."

She sees right through me...

7.11.2011

Images


Onko mielikuva heijastus todellisuudesta, vai pelkkä harha, kuvitelma? Katson mieleeni, ja näen todellisuuden kuvia omin värein, omin sanoin. Jos jokin vastaa todellisuutta, tarkoittaako se, että se on totta? Milloin kuvaan astuvat perspektiivit ja tulkinnat, toiveet, pelot, odotukset ja asenteet. Kun totuudesta tulee tarina, se saa raamit ja rajat. Jotain jää pois. Jotain jää aina pois.

*

Some thoughts about reality and the images in our mind, the reflections of reality. Too tired to translate properly.

6.11.2011

Yllätyksiä


Ovat viime viikot vetäneet vähän hiljaiseksi. Tytön tilaa löytyi selittämään jokin niinkin harmittoman tuntuinen ja pieni juttu, kuin mykoplasmainfektio. Taitaa olla paljon liikkeellä. Itse olen joutunut sitten ihan muista syistä johtuen testaamaan hermostoni kestävyyttä ja selviytymiskykyä. Jotain täysin yllättävää, vahingollista ja järkyttävää ilmeni läheisestä ihmisestä. Hetken tuntui että tästä en toivu, mutta toivuinpas vaan. Ja juuri sopivasti vastaanottamaan jotain täysin yllättävää, aivan ihanaa ja oih ja voih, enpäs kerrokaan vielä. 

Eli tällaista tasapainoista normielämää tänne vaan kuuluu, mitäs teille muille?

(livahtaa kurkkimaan muiden blogeja)

3.11.2011

Oleellinen


Syksyisen luonnon vastakohdat ovat kiehtovia kuin elämä itse. Väriloisto kietoutuu usvaan, kunnes haalenee ja hiipuu kuin vanha valokuva. Pidän tästä pehmeästä, lempeästä harmaudesta. Puut pudottavat lehtensä paljastaen karun kauneutensa. Jäljelle jää pelkkä muoto, rakenne, ääriviivat. Oleellinen.

*

Essential

Autumnal nature is intriguing in all it's contraries. Flaming colours fade and wane, wrapped inside the soft and gentle mist. I like these mellow gray hues. Trees farewell the leaves revealing the true, bleak beauty of their shape and figure. The essence.


23.10.2011

Liisa Ihmemaassa -syndrooma


Hirvittävän raskas viikko takana. Yksi yö tuli jopa vietettyä Lastenklinikalla, eikä lukemattomista tutkimuksista huolimatta mikään tullut sen selvemmäksi. Eikä ehkä koskaan tulekaan. Kyseessä lie Liisa Ihmemaassa -syndrooma, kun vuoroin ilta on aamu ja aamu ilta, vierellä irvistää kissa, jota ei olekaan, katto puristaa tytön littanaksi, ja hetkessä kaikki on aivan pientä, tai sitten outoa ja suuren suurta, värit vaihtuvat lennossa ja seinät kaatuvat päälle. Ja sitten taas kaikki on niin kuin niiden pitää. 


20.10.2011

Pieni talo, iso unelma


Oma pieni ekotalo on ollut haaveeni jo pitkään. Olen hahmotellut sen yksityiskohtia ja rakennepiirrustuksia lehtien kulmiin ja käytettyjen kirjekuorien selkämyksiin ainakin viisi vuotta, tai ehkä sittenkin kymmenen. 2004 rakensimme ex-kumppanini kanssa oman, ideoideni pohjalta toteutetun talon, mutta vaikka siinä paljon hyvää olikin, se oli kaukana ekosta. Enkä siinä kauaa sitten asunutkaan.

Tämä oma unelmataloni olisi kompakti ja hyvin riisuttu versio verrattuna nykyisiin omakotitaloihin. Jos asuisin yksin, pieni 20-30 neliöinen mökki riittäisi hyvin (inspiraatiota täältä: http://tinyhouseblog.com/), mutta nyt suunnitelmissa olisi noin 80-90 neliötä, yksi vessa, mahdollisimman vähän sähköisiä toimintoja (onko koneellinen ilmanvaihto ihan pakollinen nykyään, en tykkää yhtään), ei mitään muovisia rakenteita, lastulevyisiä kaappeja tms. Vesijohto saa kyllä olla ja sisävessa. Tärkeää olisi keskusmuuri keskellä taloa (puuliesi, puukiuas, leivinuuni ja takka), ja mahdollisuus lämmittää koko talo puilla tarpeen tullen.

Voi kuulostaa tosi idealistiselta ja utopistiselta, mutta en minä mitään sen kummoisempaa toivo, kuin talon jollaisessa mummokin olisi aikoinaan viihtynyt. Mistä löytyisi ja paljonkohan maksaisi?

19.10.2011

Ihastunut Alieniin

Uusi elämä maalla -ohjelma päättyi maanantaina. Haen tukiryhmää netistä. Ruutu.fi -palvelussa on vielä muutaman päivän ajan nähtävillä sarjan viimeiset jaksot, mutta niiden katselu tuntuu vähän samalta kuin eron jälkeen kiusaisi itseään lueskelemalla vanhoja rakkauskirjeitä suhteen alkuajoilta.

Blogiani seuranneet saattavat tietääkin ihastuksestani edellä mainitun ohjelman sankariin, ekoarkkitehti Charlie Luxtoniin. Aiheesta enemmän täällä: Totally Smitten.

Löysin muuten ihan sattumalta hauskan keskustelunpätkän eräältä englantilaiselta keskustelupalstalta, jossa joku epäili Charlie Luxtonin olevan avaruusolento. Suits me just fine.

klikkaa kuva isommaksi


Loving an alien

Build a New Life in the Country -series ended on Monday. I'm searching a support group. There are some old episodes still to see in the internet, but to watch them would be like tormenting oneself with reading old love letters from the ex-lover just after a break up. As some of you may know, I've got a thing for Charlie Luxton: Totally Smitten.

By the way, I found a funny conversation on one English forum. Red marks are mine. He being an alien doesn't bother me at all. I've always preferred odd to ordinary.


17.10.2011

Kohtuul-lista


Pientä elämää etsimässä -blogin Marikka puhui eilen Inhimillisessä tekijässä (katso ohjelma netistä: http://yle.fi/ohjelmat/1231526) viisaita ajatuksia kohtuullistamisesta ja ekologisesta elämäntavasta. Ohjelmassa käsitellyt asiat ovat lähellä myös omaa sydäntäni, ja aloinkin pohtia sitä, miten tämä "elitistinen downsifting" näkyy omassa arjessani.
  1. Työllistän itse itseni omassa pienyrityksessäni. Yritykseni tuottaa ainoastaan ei-materiaalisia palveluita, joten en tarvitse mitään tuotantokoneistoa tms., ja sen vuoksi  kaikenlainen kulutus on minimaalista. 
  2. Minulla on pienenpieni eco-auto, joka kulkee hitaan elämän sanomaa julistavalla etananopeudella. Luopuisin autosta mielelläni, ja käytän aina junaa tai bussia kun mahdollista, mutta ilman autoa emme täällä periferiassa asuessamme pääse edes kauppaan, saati lääkäriin. 
  3. Meillä ei ole juuri mitään sähköisiä kodinkoneita, tai jos onkin, niitä ei käytetä. 
  4. Pesin tosi pitkään kaikki pyykkimme taloyhtiön yhteisellä pesutuvalla, mutta muiden asukkaiden käyttämien hajustettujan pyykinpesujauheiden vuoksi oli pakko ottaa oma, ikivanha UPO ekopesukoneeni käyttöön. Pesen täydet koneelliset noin 2 kertaa kuukaudessa.
  5. Kaikki käyttämämme pesuaineet ja kosmetiikka ovat mahdollisimman luonnonmukaisia, suosikkejani esimerkiksi Ecover, Sonett, Dr. Hauscha ja Vihreäkosmetiikka.
  6. Vain yhdellä perheenjäsenistämme on yksi harrastus kerran viikossa. Muuten vietämme aikamme kotosalla arkisia (ilmaisia) juttuja puuhaillen, ulkoillen, lukien, musisoiden tms. Ja pelaamme paljon lautapelejä!
  7. Kun ei koskaan käy missään (kaupoissa, baareissa, harrastuksissa tms.), tulee käytettyä tosi vähän rahaa mihinkään. 
  8. Koska en koskaan käy missään, sillä ei ole merkitystä miltä näytän. Ei kulu rahaa kampaajalle, meikkeihin, kauneushoitoihin eikä vaatteisiin. Käytän kotona aina samoja kulahtaneita rytkyjä, ja tukka on jotenkuten päässä.
  9. Vaatteet meillä käytetään puhki, ja sitten korjataan (mummi korjaa...) jos mahdollista. Suosin laadukkaita luonnonmateriaaleja ja kierrätän kaikki tarpeettomat vaatteet ja tavarat. Tosin kierrättäminen on jotenkin osoittautunut käytännössä niin hitaaksi ja vaivalloiseksi, että suurin osa kaikesta ei-tarpeellisesta lojuu säilössä varastossa ja kellarissa. Tulisipa joku ja veisi pois.
No niin. Nyt on tullut leuhkittua riittävästi, ja vihreä sädekehä kiillotettu valaisemaan syksyn pimeneviä iltoja. Suurinosa yllä mainituista asioista ei ole mitään tietoisia valintoja, tai harkinnan tuloksena tehtyjä ratkaisuja.  Eli en taida olla oikeasti mikään "Downshiftari", koska ei ole koskaan ollut mitään shiftia, ei muutosta materiakeskeisestä, tehokkaasta oravanpyörästä seesteisempään. Olen aina ollut tällainen; köyhä henkisesti rikas, hajuaineyliherkkä, sosiaalisesti rajoittunut, hidas, saamaton ja käsittämättömän laiska. 

13.10.2011

Kahdeksan asiaa


Sain Meijerielämää -blogin Lumikolta kivan A Blog with Substance -tunnustuksen, ja ajattelin tarttua siihen samantien. Haasteena on kertoa 8 asiaa itsestään. Mitään teemaa näillä ei tarvinnut olla, mutta omani nyt kietoutuivat luontevasti kirjoittamisen ja blogien ympärille.
  1. Minulla on viha-rakkaussuhde kirjoittamiseen. Se on elinehto, tapa ajatella, olla olemassa, ja samalla se tekee minut hyvin liian tietoiseksi kaikista sisäisistä ristiriidoistani. Kun yksi puoli saa ilmaistua itseään (kirjoitetun tekstin muodossa), kaikki muut puoleni kommentoivat (päänsisäisenä porinana).
  2. Hullujen teekutsujen pohjana oli elämäni ensimmäinen blogi "Auran-vuodatus", jonka perustin joskus 2007, ja se kietoitui löyhästi Harry Potter -fanfictionin ympärille, jota silloin aktiivisesti harrastin.
  3. Vaihtelunhaluisuuteni ja jatkuva muutoksen tarpeeni näkyvät peilikirkkaasti blogeissani. Tämän vuoksi myös kriisiydyn herkästi blogieni kanssa, suljen, avaan, muutan, editoin jälkeenpäin, vaihdan ulkoasua ja tyyliä.
  4. Tämän blogin tekee minulle erityisen tärkeäksi ja ainutlaatuiseksi se, että tämä on hyvin henkilökohtainen ja ilman mitään tiettyä teemaa oleva blogi. Teekutsuillani pyrin olemaan oma itseni niin paljon kuin uskallan, eli en pingota asiallisesti ammattiroolissa, vaan täällä olen myös lapsellinen ja hömppä ja ristiriitainen ja tyhmä ja huokailevakin. 
  5. Niinkin yksityisyyttään suojelevaksi ihmiseksi mitä olen, minulla on suuri tarve jakaa tunteitani ja ajatuksiani blogissani. Se todennäköisesti kompensoi puuttuvia ihmissuhteitani.
  6. Pelkään usein, että itseironiseksi tarkoitetut heitot jäävät lukijalta ymmärtämättä ja annan vain kuvan itseään täynnä olevasta, neuroottisesta sekopäästä. 
  7. Ellen ole yksin kotona, minulla on harmittavan huono keskittymiskyky, ja ärsyynnyn suunnattomasti siitä että minua häiritään kirjoittaessani. Eli jos televisio on päällä, lapset puhuvat keskenään, kissa raapii ovea tai joku hengittää.
  8. Blogien psykologiset ja sosiologiset ulottuvuudet kiinnostavat minua tosi paljon, ja seuraavassa elämässäni tekisin mielelläni tutkimuksen/väitöskirjan blogeihin liittyvästä sosiaalisesta vuorovaikutuksesta, sekä blogien vaikutuksesta minäkuvaan, skeemoihin, ja (itse)representaatioon.
Ai niin, tämä piti vielä jakaa eteenpäin. Joten sinä, joka tätä luet, etkä ole vielä tätä tunnustusta saanut - ole hyvä, haaste on heitetty.


10.10.2011

Koti-ikävää


Englanti ei ole jättänyt minua rauhaan. Viikonloppuna tiskatessa minuun iski voimakas tietoisuus siitä, että kaipaan sinne kuin kotiin, ja aloin itkeä. En pidä sellaisesta, että haluan piinaavasti jotain mitä ei ole. Se on vastoin periaatteitani, jotka rakentuvat zeniläiselle filosofialle siitä, että kaikki on hyvin juuri nyt ja juuri tällaisena. Mutta entäpä sitten kun ei olekaan? Kun jokin kalvaa ja jäytää ja suorastaan huutaa muutosta? Ja sitten se kolahti. Mikäpä minua ihan oikeasti estäisi muuttamasta sinne, jos se kerran on minulle niin tärkeää?

Olen etsinyt meille omaa taloa - välillä maltillisemmin, välillä lähes pakkomielteisesti - melkein kuusi vuotta. Mutta taloa ei vain ole löytynyt. Eivätkä kriteerini ole edes mitenkään tiukat, kunhan se vain olisi riittävän edullinen, riittävän hyvässä kunnossa sekä meidän pienelle perheellemme sopivan kokoinen.

Ja voi, miten olenkaan kiertänyt esittelyissä ja näytöissä. Ja voi, miten olenkaan turhautunut, kun jokainen mahdollinen uusi koti onkin osoittautunut epäsopivaksi. Ystäväni tokaisi jokin aika sitten, miten ihanan vapaa olen, kun en omista taloa vaan asun vuokralla. Tämä on hetkittäin kummitellut mielessäni. Entäpä jos sillä onkin jokin tarkoitus, että ei ole löytynyt sitä omaa? Entäpä jos pakkaisikin kamat konttiin, ja vaihtaisi mannerta?

*

Homesick

England has been haunting me. A few days ago I realised better than ever that I'm so homesick that I could cry. And I did. So why not move there, if it's so essential to my complacency?

Guess what. I've been searching a house to buy for me and my kids for about six years now. Perhaps there's a reason behind the fact, that not any of those houses I've been looking has been suitable enough. Perhaps it's a good thing that, without having to sell any difficult property, I'm free to move where ever I like? And perhaps I should? 

3.10.2011

Englannissa - Stonehenge & Windsorin linna

Day Six

Koko bloggaaminen on nyt jäänyt jäihin, kun tämä viimeinen Englanti -postaus on tukkinut väylän. Tässä siis piste reissulleni näiden muutamien kuvien muodossa.


Yllä melkoisen yleisiä näkymiä Englannissa autoillessa. Puiden vihreiden lehvien muodostamien "puutunneleiden" sisään oli ihana sukeltaa, ja vaikka mielettömän kapeat tiet olivatkin ajoittain henkeä salpaavan jännittäviä, olivat ne myös todella kauniita.


Mikäs muu se tässä, kuin Stonehenge, tuo historioitsijoiden kiistelemä kivirykelmä. Itse kallistun muinainen kalenteri & kello -teoriaan. Kivipaasien ja kuoppiin aseteltujen mustien ja valkoisten pikkukivien avulla kun pystyy laskemaan auringon- ja kuunpimennykset ilmeisen tarkasti.


Ja lopuksi Windsorin linna kaikkine lisukkeineen. Long live the Queen! Päätän raporttini Englannin matkastani tähän. Kiitos seurasta.

20.9.2011

Englannissa - Wuthering Heights and Some Cool Cows

Day Five

Koska sitkeästi olen päättänyt käsitellä koko matkani lppuun asti täällä blogissa, postailen nyt nämä viimeiset kuvat ilman sen pitkäveteisempiä kirjoituksia. Alla kuvia Ylämaan lehmistä Darmooren nummia halkovalla autotiella. Tässä sitä oli hidasta elämää ja leppoisuutta sekä levollisuutta. Kun noilla sarvilla varustettu jössikkä haluaa maata keskellä tietä, autoletka odottaa. Tasan niin kauan kuin lehmä haluaa. Kunnes tulevat rohkeat paimenet auttamaan lehmiä muuttamaan mielensä makuupaikkojen suhteen.


 

Alla olevassa kuvassa on kylä nimeltä Princetown, jossa on huikean jännittävä vankila (kuvassa) josta ei kuulemma elävänä voinut paeta. Tällaisia hurjia juttuja, sekä monia karmivia kummitustarinoita kuulin kierrellessäni Dartmooren nummilla.


Alla olevissa kuvissa on joku kylä Dartmooren laitamilla, mistä ostin pienestä ja ahtaasta puodista kätevän lintukassin, ihanan pöllökassin, valkosuklaata ja vadelma curdia, what ever that is in Finnish. Ja jäi harmittamaan etten ostanut ruusuvoidetta. Se tuoksui taivaalliselta. 

Jäin ihmettelemään miksi noilla kuvissa olevilla hevosilla oli pitsimyssyt. Tytöt kuitenkin kuulemani mukaan harjoittivat hevossuunnistusta ja pyörivät pienen kylän keskustassa melkoisen eksyneen näköisinä.



Dartmooren jälkeen matkasin munkkiluostariin. Buckfast Abbey oli hieno ja juhlava ja istuin hetken hiljentyen ja kyyneleet silmissä luostarin kappelissa, jossa oli valtava, kokonaisen seinän kokoinen, värikäs Kristus -lasimosaiikki. Luostari on kuuluisa sekä tujakasta viinistään (se on nykyään maineeltaan vähän kuin entisaikojen Sorbus Suomessa) sekä näistä upeista lasitöistään. 

Luostarilla oli myös viehättävä kirjakauppa, jossa ilokseni oli hyvin suvaitsevainen setti kirjoja. Löysin hyllyistä mm. kirjoja luonnonhengistä ja zenistä, sekä Lorna Byrnen enkelikirjat. Itselleni ostin kirjan hiljaisuudesta ja tuliaisiksi kolme tinaenkeliä - Hope, Love and Harmony. Luostarin toinen puoti oli täynnä kaikenlaista mielenkiintoista tavaraa sekä herkkua, kuten esimerkiksi viski-toffeeta (jota vein tuliaisiksi kissani hoitajalle) ja kakkuja peltirasioissa, kaikenlaisia hilloja ja marmelaadeja, vintage-aiheisia magneetteja ja lasinalusia. Ostin myös pienen pullon sitä kuuluisaa viiniä, joka sitten kuitenkin ikävien sattumusten myötä takavarikoitiin tullissa. No, onpahan pakottava syy palata takaisin Buckfast Abbeyhin. Mahdollisimman pian.


17.9.2011

Englannissa - Agatha Christien kesämökillä

Day Three continues...

Tähän mennessä Englannissa saamani ruoka oli ollut perinteistä ja täysin mautonta. Pakko sanoa, että en ole ehkä koskaan aiemmin saanut (no, olen kerran, Sipoossa syksyllä vuonna 1990) yhtä mautonta ja sitkeää ruokaa kuin täällä. Paistettuja, vetisiä perunan puolikkaita, sitkeää, suolatonta kyljystä ja kumista, mautonta "puddingia", joka siis oli kuin jättimäinen mutta sitkas tuulihattu. Ei minua nämä ateriat harmittaneet, vaan tietyllä tavalla olin ihan tyytyväinen kun sain näin tuta todellista, perinteistä ja huonon maineensa veroista arkiruokaa, vaikka sitä juhlavissa puitteissa linnan saleissa tarjottiinkin.

Voitte uskoa, että näiden latteiden ruokakokemusten jälkeen yllätys oli sitäkin iloisempi ja nautinto sitäkin suurempi, kun sain eteeni jotain käsittämättömän herkullista. Ja perinteistä. Nimittäin piipahdus Norton St. Philipsin kylässä ja legendaarisessa George Inn pubissa oli taivas. Ja taivaasta lähtiessä olin haljeta. Tämä George Innin pubilounas lukeutui ehdottomasti yhdeksi elämäni parhaista aterioista. Alla on kuva maisemasta George Inn -pubin pihalta, kuva itse pubista ja tästä mainitsemastani kanapiiraasta, joka oli kaunis kuin kakku, mutta yhtä herkullinen sisältä ja päältä. Ja jälkiruokana oli järkyttävän loistavan herkullinen suklaapiiras makoisan kotitekoisen karamellikastikkeen ja täydellisen maukkaan mansikan kera. Ylisanojako? Ei lainkaan.

George Innistä jatkoin matkaa Exeteriin, vatsaa vaivalloisesti mukana raahaten. Exeter ei jostain syystä viehättänyt minua, ei ainakaan samalla tavalla kuin muut paikat joissa vierailin. Löysin kuitenkin erään sillan alta hienoa katutaidetta, alla oleva kuva velhosta ja lepakosta on yksityiskohta tästä taideteoksesta, ja erään kerrostalon pihalla kasvoi jättiläismäinen Mulperipuu, jonka silkkiäismarjoja maistelin. Punaiset olivat raakoja ja maistuivat aivan kirpakoille punaherukoille, mutta tuo kuvassa oleva tumma marja oli makea ja herkullinen. Miksei näitä kasva Suomessa? 


Kolmannen päivän iltana silmieni eteen avautui Englannin Riviera - olin saapunut Torquayhin, jossa minua vastaanotti kaupungin hienoin hotelli nimeltään Grand Hotel Torquay ja sen upottavan pehmeät porrasmatot, herkulliset ruuat sekä maukkaat viinit. Grandissa ruuan taso siis nousi huikeasti verrattuna edellisiin ruokapaikkoihin, pois lukien loistava George Inn.

Day Four

Torquay on ilmeisesti ollut yksi Agatha Christien lempipaikoista joissa hän vietti aikaansa, ja juuri täällä hotelli Grandissa hän kirjoitti monta kirjaa. Mikäs sen hienompaa, kun keskittyä upeissa maisemissa kirjan kirjoittamiseen, ilman että täytyy välittää tuon taivaallista siivouksesta tai ruuanlaitosta. Jos olisin viipynyt täällä hieman pidempään (sanotaan puoli vuotta), niin varmasti olisin saapunut suomeen pari dekkarikäsikirjoitusta kainalossani.


Torquayssa on hieno ja jylhät maisemat tarjoava alue nimeltä Babbacombe. Käyskentelin siellä eräänä päivänä ja ihastelin sitä, miten valtavan monimuotoinen ja kiinnostava Englannin luonto onkaan. Alla oleva kuva kuin suoraan Agatha Christien romaanista. Eikä vain kuin, kun on ihan oikeasti.


Sitten tein Torquaysta päiväretken pieneen merenrantakaupunkiin nimeltä Dartmouth. Ihastuin täysin. Pidin sen välittömästä, elämää rennon letkeästi kuhisevasta tunnelmasta ja purjeveneet ja meren tuoksu toivat mieleeni rakkaan kotikaupunkini Kotkan. Alla on muutama kuva Dartmouthista. Koska aikataulu oli kiireinen, ehdin ainoastaan käydä apteekissa ostamassa Bachin Rescue Remedy -kukkatippapullon (koska se oli niin paljon halvempi kuin Suomessa tai edes Tallinnassa, josta meinasin sen viime reissullani ostaa), säärienkarvojen ajeluun tarkoitetun ihmeellisen laitteen ja korvatulpat. Kävin myös viihtyisässä kahvilassa syömässä ison annoksen pekoniin ja juustoon käärittyä kanaa ja ranskalaisia, ja viehätyin siitä, miten paikan vessassa oli korillinen rullattuja pieniä froteisia pyyhkeitä. Ihana sisustusidea, sievää, ekologista ja samalla hygieenistä! Halusin ottaa valokuvan kahvilan masentuneen oloisesta tarjoilijatytöstä, jolla oli tatuoinnit ranteissa, huonokuntoiset ja vähän repsahtaneet Amy Winehouse -hiukset ja niin mustat ja raskaat tekoripset, että silmien auki pitäminen näytti olevan työn takana. Kunnioitin kuitenkin hänen depressiivistä yksityisyyttään ja luovuin ajatuksista ikuistaa hänen surumieliset kasvonsa.


Dartmouthista pääsi veneillen alle puolessa tunnissa Greenwayhin, jossa sijaitsee Agatha Christien ylellinen kesäasunto. Talo oli täynnä mielenkiintoisia esineitä muun muassa Afrikasta, jossa Agatha asui arkeologi-puolisonsa kanssa muutaman vuoden. Eräässä huoneessa tuolilla oli Harry Potter -elokuvista tuttu Rohkelikkojen tupakaulaliina. Oli pakko kysyä sen syytä, ja kuulin että Christien tyttären tytär on suuri Harry Potter -fani. Erityisen kiinnostavaksi asian teki se, että minulla oli mukana kudin, jossa oli parhaillaan tekeillä täsmälleen samanlainen kaulahuivi tyttärelleni. Luihuishuivi on jo valmistunut pojalleni. 

Opin Christien talossa vieraillessani, että Agathasta oli aikoinaan pitänyt tulla konserttipianisti, ja että hänellä oli oopperalaulajan koulutus. Hän oli kuulemma kuitenkin niin arka ja poti piinaavaa esiintymisjännitystä, joten hän valitsi kirjailijan uran esiintyvän muusikon ammatin asemesta.

Eräässä suuressa olohuoneessa (niitä oli monta) oli suuri musta flyygeli, jonka päällä olevia nuotteja selailin. Hämmästyksekseni löysin itsensä Agathan säveltämän teoksen. Huoneessa päivystänyt vartija kehotti minua soittamaan kappaletta, ja niin sitten soitin Agatha Christien sävellyksen hänen omalla flyygelillään. Ei muuten ollut kummoinen kappale, mutta ihan kiva.


Päivä tuntui kuluneen aivan liian nopeasti, kun minun piti jo palata Greenwayn huikeista näkymistä takaisin Dartmouthiin ja sieltä bussilla Torquayhin. Seuraavana päivänä pääsin vihdoinkin kauan kaipaamilleni Dartmooren nummille. Sitä koskien minulla onkin mielessä lukijakysymys: Arvaa mikä eläin on kyseessä alla olevassa kuvassa?